Suomalainen miehuus: perinne, yksilöllisyys ja rohkeus olla oma itsensä

Suomalaisen miehen identiteetti elämässä, ovat tietyt langat kietoutuneet niin tiukasti yhteen, että ne määrittelevät "miehen" arvot. Sukupolvien ajan on ollut kirjoittamaton "sääntö", joka on määritellyt suomalaisen miehen arvot – jotka ovat: armeija, avioliitto ja sauna. Nämä syvään juurtunut arvo käsitykset kertovat sen, että ihmiset ovat pohjimmiltaan "laumaeläimiä", jotka tuntevat vetoa vakiintuneisiin normeihin. Sanomattakin on selvää, että poikkeaminen näistä yhteiskunnallisista normeista tuottaa tuloksen "et ole mitään".

Koska olen itse kulkenut matkaa kohti vanhuutta miehenä, niin minulla on ollut runsaasti aikaa pohtia ja kokeakkin näitä syvälle juurtuneita ihanteita, erityisesti kokemusta on sen vähemmän kuljetun polun kulkemisesta – itsensä löytämisen ja sen polun löytämisestä, kollektiivisen tiukan mallin noudattamisen sijaan. Aitona omana itsensä oleminen, omien arvojen luominen ilman lauman hyväksyntää, vaati valtavaa luonnetta ja rohkeutta. Se oli polku, joka vaati aitoutta matkimisen sijaan.

Kerron seuraavissa tositarinoissa omasta reitistäni ja siitä, miten navigoin ja "käsittelin" näitä perinteisiä "maskuliinisia arvoja", havaintojeni ja henkilökohtaisen kokemusteni perusteella.

Perinteen pilarit: armeija, avioliitto, sauna

Perinteinen suomalainen kertomus maalaa selkeän kuvan:

• Armeija: Tätä kurssia pidetään usein siirtymäriittinä miehuuteen, joka opettaa kurinalaisuutta, isänmaallisuutta ja yhteisen vastuun tunnetta.

• Avioliitto: Perheen rakentaminen ja avioliittoinstituution ylläpitäminen edustaa vakautta, sitoutumista ja suvun jatkumista.

• Sauna: Sauna on paljon enemmän kuin pelkkä pesuhuone, se on pyhä tila fyysiselle ja henkiselle puhdistukselle, sosiaaliselle kanssakäymiselle ja syvälliselle itsetutkiskelulle.

Näihin kolmee elementiin uskotaan, joten ne omaksutaan, niiden uskotaan symboloivan "täydellistä" ihmistä, joka osallistuu yhteiskunnan kehittämiseen ja ylläpitää sen perustuksia. Implisiittinen viesti on selvä: jos nämä eivät ole prioriteettejasi, etkä omaksu näitä arvoja, niin silloin arvosi ihmisenä kyseenalaistetaan. Tämä luo valtavaa painetta, ja johtaa yksilöiden tukehtumiseen ja omista arvoista luopumiseen yhteiskunnallisen hyväksynnän hyväksi.

Lähestymistapani: Arvojen sisäistäminen, ei normien jäljittely

Minulle on ollut tärkeää vain näiden perinteiden ymmärtäminen, sen sijaan, että olisin toiminut niiden mukaan. Kyse ei ollut suoranaisesta hylkäämisestä, vaan aidon yhteyden ja tarkoituksen etsimisestä tavoilla, jotka resonoivat aidon itseni kanssa.

Vaikka kunnioitankin näiden arvojen historiallista ja kulttuurista merkitystä, matkani on ollut oman versioni löytämistä kurinalaisuudesta, sitoutumisesta ja puhdistautumisesta. Uskon, että todellinen vahvuus ei ole muiden matkimisessa, vaan sisäisen kompassin kehittämisessä, joka ohjaa tekoja ja määrittelee rehellisyyttä. Kyse on henkilökohtaisen velvollisuudentunnon, kumppanuuden, ymmärryksen ja ajattelun kehittämisestä – vaikka nämä ilmenisivätkin odotetuista normeista poiketen. Tämä matka on vahvistanut vakaumustani siitä, että "itsenä" oleminen on syvällisin rohkeuden teko, vaikka se merkitsisikin erillään seisomista vallitsevasta virtauksesta, mutta sekin on rikkaus, koska olet kokenut ja nähnyt elämää enemmän kuin laumassa kulkevat.

Bonus: Tanssin vapautuminen

Haluan lisäksi ikään kuin bonuksena jakaa ajatuksiani myös tanssista ja tanssimisesta täysin eri kantilta, mutta yhtä lailla oivaltavasti. Sekä tanssinjärjestäjänä että muusikkona olen kokenut tämän taidemuodon voiman.

Kulttuurissa, jossa arvostaan kuria ja pidättyvyyttä, tanssi tarjoaa laillisen luvan vastapainoksi. Se on puhtaan ilmaisun valtakunta, jossa estoista voi päästä eroon ja kehosta tulee tunteiden, ilon ja yhteyden kanava. On syvästi vapautta antaa itsensä liikkua musiikin tahtiin, olla yhteydessä muihin sanattomalla tasolla ja yksinkertaisesti olla läsnä hetkessä.

Työni tanssien järjestämisen ja musiikin soittamisen parissa on osoittanut, kuinka tanssi voi rakentaa erilaisen yhteisön – sellaisen, joka perustuu jaettuun rytmiin, spontaaniuteen ja molemminpuoliseen nautintoon jäykkien odotusten sijaan. Se on tila, jossa yksilöllisyys kukoistaa kollektiivisten sääntöjen sisällä, tarjoten voimakkaan muistutuksen siitä, että todellinen voima ja yhteys löytyvät erilaisista ilmaisumuodoista, kaukana perinteisten määritelmien rajojen ulkopuolella.

Yhteenvetona voin todeta, että vaikka suomalaisen miehuudelle on historiallinen perusta, joka määrittelee millainen on oikea suomalainen mies – ja todellinen ihminen. Mutta se on vanha määritelmä, maailmamuuttuu ja kehittyy ja siinä mukana myös suomalainen mies, joten mies määritelmä on jatkuvasti kehittyvä. MUTTA ennen kaikkea elämä on syvästi henkilökohtainen itsensä löytämisen matka, joka ruokkii rohkeus, aitous ja halukkuus kulkea omaa polkua, ei "lauman" valmiiksi tallatua polulkua.

No niin, nyt sitten ärsyttäviin minun kokemuksiin ja huomioihin.

Tänään on... mikä päivä ? ahaa, niin onkin. Muuten meinaatko saunoa tänään. Suomalainen mies saunoo olipa päivä mikä tahansa, ainakin kesällä loma mökillä, joka on rantaryteikössä oleva vanha parakki, ja sen rannassa lahonnut osittain uponnut vene sekä vaihtolavoista tehty laituri veneen vieressä. No ei sentään nykyaikana, mutta 60-luvulla tuo oli todellisuutta, mutta ei siitä enenpää. Vaan palataan nykypäivään ja saunomiseen joka ei ole muuttunut tuosta 60-luvusta. Kun ollaan kesämökillä, niin silloin saunotaan jatkuvaan ja saunomisen jälkeen tai välillä mennään hukkumaan ,, ei kun uimaan, jos ei ole paikkaa missä uida, niin silloin mennään joko ammeeseen tai paljuun, jolle on käymässä samoin kuin leipäkoneelle, se oli ja meni. Saunominen on rituaali, mitä muuta se voi olla. Sauna on monelle myös peseytymistä, mutta eihän peseytymiseen tarvita saunaa. Tässä maailmassa on paljon kansoja, eli ihmisiä jotka eivät ole koskaan käyneet saunassa tai missään saunan tapaisessa hikoiluhuoneessa, eivätkä ole tukehtuneet paskaan, koska heillä ei ole saunaa. Saunaa verrattavia höyryhuoneita ja vastaavia on maailmalla suunnaton määrä. Minä itsen en tykkää saunoa, jo lapsena saunassa käydessä istuin lattialla. Aikuisena olen käyn ainoastaan höyrysaunassa, jos sellainen on sattunut kohdalle. Seuraavaksi hieman faktaa saunomisesta sekä pari omaa sauna kokemustani, sellaisiakin on kohdalleni sattunut, syystä, että eräässä toimessani, toimenkuvaani kuului järjestää firman erilaiset "pippalot" hotelleissa tai firman huvilalla, toimihenkilönä jouduin olemaan niissä mukana

SAUNA - ei hyvä ollenkaan.

Monet suomalaiset järjestävät saunailtoja, joihin kutsutaan kavereita, tai sitten järjestetään yhdessä kaveri porukalla saunailta. Mikä sen rennompi tapa viettää iltaa? Ja paskat. Älytön tapa viettää yhteistä iltaa saunomalla jätkät jätkien kanssa, oiskoo ne niitä äijiä??. Kesäisin saunotaan mökillä, otetaan alkoholia, istutaan alasti ja kaulakkain saunan terassilla kaverin kanssa, ai kun ihana saunailta onkaan. Suomalaiset työntävät saunaa joka tilaisuuteen, ei oikeastaan ole mitään hetkeä, johon sauna ei sopisi, tämä on monen suomalaisen mielipide. Kohta varmaan presidentin linnan itsenäisyyspäivän juhliin lisätään yhdessä saunominen. Saunassa pitää käydä muka puhdistautumisen takia. No jaa? Ei ole pakko, sillä onhan olemassa parempi tapa puhdistautua, eli suihku, ja siihen puhdistautumiseen ei saunaa tarvita. Suomalaiset ovat hullua saunakansaa. On tutkittu esimerkiksi muiden pohjoismaalaisten kansojen saunomista, ja erot on huomattavia suomeen verrattuna. Suomalaisista noin 31 prosenttia käy saunassa useita kertoja viikossa, 38 prosenttia muutaman kerran kuussa ja 14 prosenttia 1-6 kertaa vuodessa. Ainoastaan 3 prosenttia kansasta on, sanoisiko "järkeviä" sillä he käyvät saunassa harvemmin kuin kerran vuodessa. Ruotsalaiset eivät yllä läheskään yhtä vilkkaisiin lukuihin. Eli 27 prosenttia ruotsalaisista käy ainoastaan pari kertaa vuodessa ja 22 prosenttia ei käy ollenkaan saunassa. Vain 3 prosenttia käy saunassa viikoittain. Entä sitten norjalaiset ja tanskalaiset, no heitä saunominen innostaa vielä ruotsalaisiakin harvemmin. 34 prosenttia käy saunassa harvemmin kuin kerran vuodessa. Norjalaisista 33 prosenttia ei käy saunassa ollenkaan ja vain 2 prosenttia käy saunassa viikoittain. Tanskalaisista 19 prosenttia saunoo 1-6 kertaa vuodessa ja vain 1 prosentti usean kerran viikossa. Jopa 38 prosenttia ei sauno lainkaan. Muualla maailmassa saunominen on vielä harvinaisempaa. Onhan heillä kaikenlaisia "höyrykaappeja" ja höyrysaunoja ym. Itse pidän höyrysaunasta, tavallisessa suomi saunassa en käy ollenkaan, viimeksi kävin noin kolme vuotta sitten, kun vierailin vanhan äitini luona, hän oli lämmittänyt saunan, enkä halunnut pahoittaa hänen mieltään kieltäytymällä saunomasta. Höyry saunassakin käyn harvoin, mutta kuitenkin käyn aina kun se on mahdollista, eli jos satun yöpymään sellaisessa hotellissa jossa on höyrysauna. Muutamissa saunailloissa ole käynyt, mutta niissäkin vain siksi että siellä on ollut ohjelmassa jotain "järkevääkin", siis muutakin kuin kaverin kanssa alasti kaulaileminen saunan terassilla. Nämä saunaillat ovat olleet aina firman tilaisuuksia, mutta en ole niissä osallistunut saunomiseen. Ennen minut kutsuttiin usein erilaisten porukoiden saunailtoihin, nykyään hyvin harvoin. Kaikki alkavat jo tietää etten ota kutsua vastaan. - Etkö sinä ala olla jo paskainen, koska et käy saunassa- On kysymys joka esitetään usein minulle, kun olen ensin kertonut heille etten käy saunassa, minä vastaan aina kysyjille - Että kyllä minä peseytymässä käyn päivittäin, mutta en saunassa - Lisään esitän myöskin kysymyksen kysyjälle - Luuleeko hän että ne kansat joiden tapoihin ei kuulu saunominen, ovat paskaisia - Keskustelu saunasta ja saunomisesta loppuu yleensä sitten siihen. Minä en voi uskoa että kaikki tykkäävät saunomisesta, vaikka käyvät saunassa viikoittain ja kavereitten kanssa saunailloissa ym. Minä luule että se on tosiasiassa näin, eli ei heitä sauna ja saunominen pahemmin kiinnosta, mutta heidän pitää tehdä samoin kuin kaverit, eli tykätä samoista asioista kavereiden kanssa, eli suomalainen mies kun ei yleensä uskalla olla oma itsensä, joten hän matkii muita, on laumaeläin. Tämä on eräänlainen oravanpyörä, jos se äkkiä pysäytettäisiin, eikä kukaan enää tietäisi mitä kaveri tekee, niin monikohan menisi saunaa, luulen ettei moni. 

Tosi asiassa olen minä muutaman kerran käynyt porukan saunassa, erään kerran olin firman toimihenkilöiden mökillä, meitä oli neljä avioparia, me miehet olimme kyseisestä firmasta. Eikä meillä koko iltana ollut mitään puheita saunomisesta. Otettiin siinä juomaa ja palasta sekä musiikki soi, oltiin välillä mökin sisällä ja välillä ulkona, oli kesä. Alkoi olla jo aamuyön tunnit ja porukan miehet olivat aika "väsyneitä". Kaksi jo nukkui, yksi sohvalla ja toinen sohva tuolissa. Naiset olivat nauttineet maltillisemmin juomia, joten he olivat kohtalaisen hyvässä kunnossa. Naiset päättivät lähteä porukalla aamuyön uinnille, he menivät rantaan ja minä jäin mökin sisälle kaksin kaverin kanssa, joka kamppaili nukkumatin kanssa, nukkumatti otti lopulta voiton, joten minä jäin yksin. Kuuntelin musiikkia ja kostutin välillä väkevällä huulia, taisi sitä mennä jonkun verran kurkustakin alas. Odottelin naisia uimasta seurakseni, ja pian yksi naisista tulikin katsomaan mitä meille miehille kuului. Kun hän huomasi ettei muita ollut enää hereillä kuin minä, niin hän sanoi että he laittoivat saunan tulille (sähkökiuas), ja pyysi minua mukaansa saunaan. Tämä oli sellainen kutsu että otin se ilomielin vastaan. Menimme tämän naisen kanssa saunalle, huomasin heti että vaimoni oli nukahtanut takkahuoneen sohvalle. No eihän siinä mitään, antaa hänen nukkua, minut hakenut nainen riisui bikininsä ja käski minunkin riisuutua sekä tulla saunan puolelle, tein sen heti hänen pyynnöstä. Kaksi muuta naista olivat jo ilkosillaan siellä saunassa, minä sinne heidän keskelle "änkäsin" itseni. Saunasta ja saunomisesta ei tämän enempää koska se ei minua kiinnostanut. Siitä sitten vähitellen naiset poistuivat ulos vilvoittelemaan, mutta yksi jäi, Päivi jäi kanssani saunaan, no siinähän sitten tapahtui jotain intiimiä, eikä siitäkään nyt enempää. Päivi poistui saunasta heti tämän meidän "seurustelumme" jälkeen, ja minä jäin hänen pyynnöstä vielä saunaan istumaan ja odottamaan, sillä hän aikoi kysyä, on muilla naisilla "tarvetta".. Paula tuli sitten hetken kulutta ja hänenkin kanssa oli pieni intiimi tovi siellä saunan lauteilla. Tällaisia saunailtoja saisi olla enemmän, niihin minäkin ottaisin mielelläni kutsun vastaan. Tämä Päivi (korjaamopäällikön vaimo) lähetti myöhemmin kutsun yhteiseen viikonloppuun hotellissa, vain me kaksi, kävisimme myös saunassa. Valitettavasti en voinut ottaa kutsua vastaa, koska vaimoni oli nyt "hereillä".. Moni liittää suomalaisuuteen saunan, ja sanoo että miten sinä voit olla suomalaisena saunomatta. Ei kai se saunominen suomalaiseksi ketään tee, tai toisinpäin, jos ei sauno niin ei ole suomalainen. Kyllä se suomalaisuus on kiinni jostakin muusta kuin saunasta.

ARMEIJA

Tarina ajastani armeijassa, ärsyttää armeija "faneja", heidän mielestään armeijan suorittaminen kunnolla on kunnia. Mutta minä olen minä, enkä pidä sitä kunniana, en tarvitse sitä..
Joten pohdinkin seuraavaksi armeijan eli asepalveluksen psykologista puolta ja vaikutusta ihmiselle, minkä jälkeen kerron omasta armeija ajastani.

Ensin pohdintaa armeijasta, koulutuksesta ja arvomaailmasta

Varusmiespalvelus, tuo monelle suomalaiselle miehelle tuttu kokemus, herättää edelleen vahvoja tunteita ja mielipiteitä. Minun omat kokemukset ja havainnot peilaavat muutosta siinä, miten nuoret miehet kokevat armeijan. Uusimpien tutkimusten mukaan vain noin 40% miehistä pitää varusmiespalvelusta "kovana juttuna", kun taas 70-luvun alussa se oli vielä "kova juttu". Nyt se on enemmänkin naisille "kova juttu" Miksi näin on, ja mitä tämä kertoo meidän muuttuvasta arvomaailmastamme?

Nostan esiin erään näkökulman: jos varusmiespalvelus on sujunut oman suunnitelman mukaan, jopa ehkä paremmin, eli oman tyylin ja arvomaailman mukaisesti, niin voiko hän olla epäonnistuja? Eikö pikemminkin ole kyse uskaliaasta onnistujasta, joka pystyy soveltamaan ja kulkemaan omaa polkuaan jopa institutionaalisessa ympäristössä? On aihetta olettaa, että tämä näkemys aiheuttaa mahdollista vastustusta niiltä, ​​jotka ovat kokeneet armeijan "kovana juttuna" ja pitävät sitä tiettyä suoritusmallia ainoana oikeana asiana.

Otan esiin myös koulutuksen ja rinnastan sen armeijakokemukseen. Minun henkilökohtainen tarve ja halu opiskella eri aloja on hämmetänyt monia. "Koska se ei ole ollut yksi ammattikysymys?" Sekin heijastaa rajoittunutta näkemystä koulutuksen arvosta. Minulle koulutus on itsessään arvokasta, mahdollistaa monipuolisuuden ja avaa uusia ovia. Toisille taas lyhytkurssi ja vuosikymmenet samassa työssä rittävät.

Miten sitten armeija, koulutus, tehdas ja arvomaailma liittyvät toisiinsa? Mielestäni ne, jotka mieltävät koulutuksen arvokkaaksi, eivät takerru tai miellä armeijaa "kovana juttuna". Siellä kun ei tarvitse osata mitään erityistä, niin tuloksena on vain sotilaspassi, jonka voi laittaa lipastonlaatikkoon trukkikuskinpaperien seuraksi. Koulutetut ihmiset eivät innostu armeijasta "kovana juttuna", heillä on laaja valikoima papereita ja osaamista siviilipuolelta, joten he saavat innostumatta ja ilman hyppelyä "natsat ja passin" armeijasta.

Nyt kun olen saanut verenpainenne nousemaan, niin totean, että jokainen päättäköön itse, miten suhtautuu armeijaan ja koulutukseen. Muiden arvostelu ei ole oikeutettua, sillä jokaisella on oikeus elää oman arvomaailmansa mukaisesti. Sen arvostelu ja yleistäminen turhaa, sillä jokainen kokee sen omalla tavallaan, ja kullakin on omat syynsä sen suhteen millä tavalla. Olennainen kysymys onkin, miten voimme luoda armeijan, joka tukee yksilöllisiä vahvuuksia ja joka mahdollistaa niiden kasvunsa itsenäisiksi ja vastuullisuuksiksi.

Siinä sitä "pohjaa", nyt armeijaan.

Armeijan harmaa todellisuus: Aikani kasarmin syövereissä

Aloitan tarinani päivästä,jolloin piti ilmoittautua varuskunnassa. En ottanut selvää etukäteen, oliko lähiseudulta muita samoihin maisemiin matkaavaa. Toisaataan koska armeija ei kiinnostanut yhtään, miksi olisin sitä pohtinut. Nuorella miehellä oli muutakin mielessä: tytöt, työt ja elämänhalu.

Kutsunnoissa kävin kun se oli pakollinen, ja siitäkin jäi mieleen vain eräs kapiaisen kysymys: "Onko ajokorttia?" Vastasin myöntävästi, johon kapiainen tokaisi muka nokkelasti: "Ai, lentokoneen?" En voinut vastusta kiusausta: Joten vastasin "Eihän lentokoneen ajokortti ole olemassakaan, se on lentolupakirja. Ja lisäsin "olipa hölmö kysymys" Kapiainen katseli hetken hämmentyneenä ympärilleen ja sanoi sitten: "Asia selvä, voit poistua." Olin saanut hänet ymmälleen, hän yritti olla nokkela, mutta minä olikin parempi.

Armeijaanlähtöä edeltävän yön vietin samaan tapaan kuin häitäni edeltäneen yön: rimpsalla pimpsalla mutta eri tytön luonan kuin silloin.Vasta vihitty vaimoni asui vanhempiensa luona.

Nukahtaminen ei onnistunut tälläkään kertaa, oli vain pieni horrostila saavutettu kun oveen koputettiin. Isäni kurkisti ovenraosta ja sanoi "littero on kirjahyllyssä." Väsyneenä ja vielä pienessä humalassa ihmettelin, mikä ihmeen "littero". Isä selvensi: "Armeijan littero, matkalippu. Meinasitko lähteä tänään sinne? Nousehan ylös!"

Voi perhana, manailin. Olin unohtanut koko saakelin armeijan. Nousin kuitenkin ylös ja aamutoimien jälkeen veljeni vei minut autolla rautatieasemalle. Junalla jatkoin matkaani varuskuntakaupunkiin. Litterossa luki, ilmoittauduttava varuskunnassa viimeistään klo 24.00. Joten kaupungiin tultani aikaa oli käydä ottamassa muuttut korjaavat, eli siirtämässä krapulaa jossakin paikallisessa pubissa.

Menin ensimmäiseen kapakkaan mikä kohdalle sattui ja tilasin ison tuopin. Istuin pöytään, jossa istui pari juopon näköistä kaveria. Rupattelin heidän kanssaan ja vilkuilin samalla muihin pöytiin toivoen näkeväni vapaata ja hyvännäköistä naista, mutta miitä ei ilmaantunut.

Sitten vilkaisin sattumalla seinällä olevaan kelloon, joka oli 00.45. Kysyin pöydässäni istuvilta juopoilta onko seinäkello oikeassa. Vastaus oli "osapuilleen nuita aikoja eletään, on se ainakin lähellä oikeaa aikaa". Vetäsin loput kaljat naamariin ja pinkaisin rautatieasemalle toivoen, että vielä on kuljetus varuskuntaan.

Aseman pihassa näin armeijankuorma-auton. Kysyin kuljettajalta, saisinko kyydin varuskuntaan, valtio maksaa viulut. Kuljettaja kysyi, mihin varuskuntaan olen menossa, sanoin varuskunnan nimen, (siinä kaupungissa oli kaksi varuskuntaa) ja siihen solttu vastasi, kömmin tänne ​​hyttiin, niin lähetään ajelemaan. Kello oli noin 02.00 kun saavuimme varuskuntaan, eli vähän myöhässä olin.

Vastaanottosotilaat kyselivät kaikenlaista tyhmää ja saivat yhtä tyhmiä vastauksia. Lopulta "hyväksyivät" armeijaan, eivät käskeneet tulemaan myöhemmin uudelleen. Kaljan tuoksu oli voimakas, joten he tuumailivat, laitetaanko putkaan vai majoitukseen, päätyivät majoitukseen ja minut vietiin kerrostalon joka ilmeisesti toimi kasarmina. Pääsin jatkamaan aamulla kesken jääneitä uniani.

Muutama tunti unta ja sitten alkoi kuulua huutoa: pesulle ja aamupalalle! Sen jälkeen minut siirrettiin toiseen varuskuntaan kuorma-auton lavalla kopissa yksin matkasin. Muita ei ollut, ilmeisesti he olivat tulleet ajoissa.

Toisessa varuskunnassa ensimmäisenä haettiin vaatevarastolta valtionrytkyt ylle. Sitten kasarmille ja omaan tupaan. Perässäni tuli kapiainen, joka oli asiallisen oloinen mies. Hän pyysi minua etsimään alokkaista jonkun, joka leikkaisi hiuksia. Hän ei tykännyt MiniVogue beat-tukastani eikä viiksistäni ja leukatupsustani, joten pyysi poismaan ne. En käynyt parturissa lähtiessäni koska unohdin koko armeija jutun. Parran ja viikset ajoin pois samana päivänä, mutta hiusten lyhennykseen löysin kaverin vasta viikon päästä, koska en pitänyt asiaa akuuttina.

Seuraavana päivänä alkoi armeija touhut. Mutta minä istuin vain käytävän päässä tupakkapaikalla ja katselin yli-innokkaan alikersantin komentelua ja alokkaiden pokkurointia. Käväsin lääkärin vastaanotolla hakemassa vapautusta krapulan vuoksi. Sen takia en osallistunut mihinkään hyppimiseen.

Asenteeni ei miellyttänyt kaikkia, joten alkuaikoina sain kaikenlaista uhkailua ja ukaasia varusmiehiltä sekä kapiaisilta, jopa toisilta alokkailta. En noteerannut heitä mitenkään. Jotkut vetivät mukaan jopa isät ja isoisät sekä sodan, vaikka ne eivät liittyneet armeijan mitenkään. Vastasin heille: "Olen tehnyt ja tulen tämän maan hyväksi enemmän kuin moni teistä tulee tekemään. Ja sota, onko nyt sota? Jos on niin lähetää rintamalle, minä lähden ainakin heti sinne, lähdettekö te mukaan,vai menettekö äidin luo. Minä osaan ampua, olen harjoitellut veljeni starttipistoolilla. Ei sinä muuta tarvitse osata, kuin vetää liipaisimesta. Coopperin testissä ei tarvitse pärjätä, sillä minä en aio juostapakoon." Tämän jälkeen heidän isänmaallisuus höpötykset loppui.

Huomasin, että mitä hölmömpi kaveri, sitä enemmän hän innostui armeijan touhusta. Kouluja käyneiden ja älykkäiden kohdalla innostus armeijaa kohtaa oli varsin laimeaa. Näinhän se on siviilissäkin: hölmö raataa, kun viisas pääsee vähemmällä.

Jo muutaman päivän kasarmi elämä alkoi tympäistä. Kaipasi jotain "normaalia toimintaa". Oli lauantai-ilta, eikä yksistään munkkikahvi sotkussa kiehtoneet. Niinpä päätettiin Jussin kanssa lähteä henkilökunnan kerholle, mikä sijaitsi kasarmialueen ulkopuolella.

Jussi oli moottoripyöräilijä ja menestynyt kilpa-ajaja TT-sarjassa. Hän oli jämäkkä jätkä, eikä tykännyt armeijan touhuista. Henkilökunnan kerhosta meille oli kertonut entinen huoltoasemayrittäjä, joka oli tullut armeijaan kessuksi aseman mentyä konkkaan.

Löysimme kerhorakennuksen ja sisälle mentyämme katselimme näkyykö ketään tuttua. Yhdessä pöydässä istui komppaniamme luti parin patteriston kapiaisen kanssa. Menimme hänen luokseen ja kysyimme, saammeko liittyä seuraan. Luti katsoi ihmeissään, hymähti ja sanoi: "Nämä tilat ei ole tarkoitettu varusmiehille, ja olette kasarmialueen alueella. Onko lupia?" Jussi vastasi: "Ei me mitään lupia tarvita, me osata liikkua itsenäisesti" Luti jatkoi: "niin mutta luvat silti, tästä ei hyvää seuraa, mutta istukaa nyt sitten."

Illasta muodostui rattoisa ja hauskaa. Koko illan aikana ei puhuttu armeijasta, eikä mistään mikä liittyi siihen. Rahat loppui kesken illan, joten Jussi kauppasi mantteliaan patteriston kapiaisilla. He eivät ostaneet, mutta tarjosivat paukut. Ilta päättyi ja kasarmille. Aamulla oli palkan aika " mikä oli 24 vuorokautta putkaa krapulan lisäksi".

Armeijan putka komennus vastasi siihen aikaan nykyistä vankilan kovennettua eli suljettuaosastoa. Putkan vuorokausirytmi oli yksinkertainen: 15 tuntia kopissa kirjojalukien, vessassa käytti vartiosotilas. Tuskin koskaan on paskalla ollut niin turvallinen olo kuin siellä putkassa komennuksen aikaan, ajatelkaa: vartiomies/sotilas... oven ulkopuolella. Ruoka ja kahvi nautittiin vartiotuvassa, vartiosotilaiden kanssa ja se toimi lyhyenä hengähdystaukona vankeudesta. Yksi tunti päivässä yksinäistä kävelyä parkkipaikalla vartiosotilaan kanssa, joka kantoi konepistoolia ja kovatpiipussa, aika hulluatouhua, kahdeksan tuntia käytettiin nukkumiseen, sänky laskettiin seinältä kello 22 ja nostettiin kello 6, takaisin seinälle ja lukittiin, eli "putka"-tuomio vastasi todella nykyaikaista eristysselliä vankilassa jopa kovempaa tuomiota.

Mutta we ei ollut pahajuttu, koska olin mieluummin putkassa kuin pakotettuna jollakin marssilla tai metsähyppelyllä, koulutusta kai se oli, mutta mihin?. Sellin sisällä uppouduin Petran historiaan, kallioon hakattuun kadonneeseen kaupunkiin, ihmisen kekseliäisyyden todisteeseen, yhteen maailman seitsemästä ihmeestä. Minulle tarjottiin "Tuntematonta sotilasta luettavaksi", mutta sanoin päivystävälleupseerille, "vie pois, en lue tuollaista paskaa". Sotatarinat eivät olleet minun juttuni.

Armeija päätti suuressa viisaudessaan sijoittaan Jussin ja minut eri varuskuntiinsa tuomiota "kärsimään". Kun tiedustelin syytä päätökseen, päivystäväupseeri kertoi sen olevan varotoimenpiteen, "kaikkien turvallisuuden vuoksi". Ei siksi, että meitä olisi pidetty vaarallisina, vaan pikemminkin siksi, että yli-innokkaat vartiosotilaat saattaisivat olla alttiita tempuillemme. Olimmehan Jussin kanssa kuulemma kokeneita harmaan alueen manöövereiden taitavia veteraaneja, ja pelättiin, että turmelisimme näiden nuorten vartiosotilaiden herkät mielet. Saattaisimme jopa... no, ja upseeri jätti lopun mielikuvitukseni varaan.

Jälkikäteen ajateltuna armeija aikani oli kevytmielisyyttä, kapinoita jäykkää kuria kohtaan. Ja näistä syistä johtuen se aika oli lähellä siviilielämän vapautta.

Olin kerran itsekin vartiovuorossa. Tehtävä oli yksinkertainen: partioida kiertäen määrättyä aluetta kahden tunnin ajan ja soittaa päävartioon kahdenkymmenen minuutin välein kolmesta eri puhelinpisteestä. Olin vartiovuorossa erityisen pimeänä ja sateisena syysyönä,vartiokierrokseni kulkisi autovarikon ohi. Kun vartiovuoroni alkoi, etsin ensimmäiseksi suojaa rankkasateelta,ja löysin kuorma-auton lavalla oleva miehistön kuljetuskoppi autovarikolta joten vietin siellä sen kaksi tuntia soittaen kahdenkymmenen minuutin välein autovarikon hallinseinässä oleesta puhelimesta päävartioon.

Palveluksen aikana välttelin kaikin keinoin marsseja, pyöräilyretkiä tai hiihtoretkiä. Onnistuin aina luikertelemaan niistä pois. Aluksi se oli helppoa. Nopea käynti lääkärissä ja luonnollinen normaali 37,6 kehonlämpöni tulkittiin kuumeeksi, mikä toi minulle aina vapautuksen palveluksesta.

Lopulta potilastietoni täyttyivät. Lääkäri ihmetteli sitä ja jatkuvaa kumettani, joten otti sairaalaan tarkkailuun. Eivät löytäneet minusta mitään vikaa. Lääkäri vain vitsaili, että minun täytyy olla lämminverinen ja siten aatelissukua koska mitään muuta ei löytynyt, tuo vertaus oli lähinnä hevosiin. Läksi leikkiin mukaan. Kerroin hänelle ruotsalaisesta esi-isästäni, joka saapui Suomeen vuonna 1550. Ruotsin kuninkaan Kustaa Vaasan luotettuna sotapäällikkönä hän sai palkkioksi kuninkaalta kartanon ja noin 3000 hehtaaria maata suomesta. Mietin silloin ääneen, olisiko tämä "jalo" perintö syynä syvään rakkauteeni armeijaa kohtaan ja lämmin verisyyteeni Hahaha! Joopa joo sanoi lääkäri ja duo naurua päälle.

Takaisin armeijaan. Jussi ja minä livahdimme silloin tällöin kaupunkiin hänen moottoripyörällään muutamalle drinkille. Lupaa ei tietenkään koskaan ollut poistua varuskunnasta, ja siitä johtuvat rangaistukset olivat vain tiedetty seuraus ja vapautus muusta palveluksesta, tavallaan lomaa ja tutustumista maailman historiaan omassa rauhassaan

Eräänä iltana päätimme lähteä ensin usean päivän "kotiseutulomalle" mitä seuraisi varmaankin muutaman viikon vartioitu loma. Menimme komppanian vääpelin luona käymään ensin, hän oli vanhempi, sodan käynyt ebtinen sotilasmestari, joka oli alennettu "?". Hän oli järki äijä. Kerroimme hänelle suunnitellusta retkestämme, ja huomautimme matkustusasiakirjojen puutteesta. Voisiko hän kenties... nopeuttaa prosessia tai auttaa muuten?

Aluksi hän kieltäytyi. Mutta olimme sinnikkäitä, ja lopulta hän antoi periksi, epäilen, että tajusi ettei päästä meistä muuten eroon. Hän sanoi ilmoittavansa meidän kolmen vuorokauden lomasta komppaniaan,ja että meillä on lupa lähteä heti. Hän ehdotti myös , että kävisimme parturissa "loma-aikanamme", koska hiuksemme olivat ilmeisesti liian pitkät..

Lähdimme heti lomille ja eri suuntiin. Minä palasin viiden päivän kuluttua, Jussi viikon kuluttua, molemmat olimme hieman suunniteltua pidempään, ja molemmilla oli edelleen pitkät hiukset. Edessä oli toiset kaksikymmentäneljä vrk "putkaa", ja luonnollisesti eri varuskunnissa.

Lopulta upseerit alkoivat ymmärtää, eli tajuta, että olimme sotilaallisesti "epäkorrekteja, sopimattomia". Joten meille myönnettiin tiettyjä vapauksia, tekojamme tarkasteltiin suvaitsevaisemmin. Meidän annettiin toimia yllättävän itsenäisesti.

Mutta me emme käyttäytyneet huonosti. Emme voineet.Emme olleet hölmöjä ehkä paremminkin päin vastoin, Emme koskaan olleet varsinaisia ​​​​häiriötekijöitä, vain kokeneita keppostelijoita. Minä palvelin hieman yli yksitoista kuukautta, lisäaika mukaan lukien, kun taas Jussi palveli hieman pidempään. Minulla oli virallisesti vain kaksi lomaa koko armeija aikana. Mutta todellisuudessa olin useammin lomalla tai "vapaalla" kuin kukaan muu ikäryhmässäni. Nuo kaksi virallista lomaa olivat valaloma ja kolmen päivän loma, joka myönnettiin, kun vaimoni synnytti poikamme. Anoppini oli soittanut komppanian vääpelille ja pyytänyt häntä antamaan minulle loman. jotta pääsen katsomaan poikaa.Olin silloin poistumuskiellossa. Kun menin hakemaan lomapapereitani, vääpeli muistutti: "Muista sittrn käydä katsomassa poikasi ja vaimosi." Lähdin lomalleni juhannusaattona, joten suunnisti suoraan juhannuksen viettoon ja juhannusjuhlille. Kaksipäivää meni juhannusta juhliessa. Juhlien jälkeinen krapula painoipäälle ja lomaltapaluu oli edessä. Ensin oli kuitenkin tehtävä reissu sairaalaan, jossa vaimo ja poika odottivat, sitten takaisin varuskuntaan. Omat lomat, joille ei lupia kyselty, kuluivat muissa merkeissä, eli eivät sisältäneet vierailuja vaimon luona. Ehkä juuri siksi hän oli päättänyt kerran tulla yllätyskäynnille varuskuntaan, äitinsä kanssa.

Olin juuri mennyt punkkaan lepäilemään komppaniassa, kun päivystäjä herätti karjumalla nimeni. Huusin hämmentyneenä, "mistä oli kyse". Pävystäjä huusi, "sinulle soitetaan." Alikessu oli sotkusta linjoilla ja kertoi taitavan lakonisesti vaimon ja anopin odottavan siellä. "Voi vittu," sanoin minä, ja ja lisäsin ok minä tulen".

Tapaaminen sotkussa oli kaikkea muuta kuin lämminhenkinen. En tykkää yllätyksistä, ja teinkin sen vaimolle selväksi. "Jatkossa ei enää minkäänlaisia ​​yllätyksiä, kaikki on sovittava etukäteen", sanoi. Vaimo oli luultavasti odottanut riemukkaita ylistyksiä yllätysvierailustaan, mutta sain hänet vakuuttuneeksi siitä, että toiste hän ei tulisi kutsumatta. Sen jälkeen hän lähetti vain kirjeitä, sain putkassa lukea niitä. Päivystävä upseeri toimitti ne, tosin ensin tarkistettuaan, ettei niissä ollut mitään "sopimatonta".

Komppanianpäällikköä pidettiin kovana ja ärsyttävänä miehenä, mutta hän ei ollutkaan se tyrannimainen hahmo, jona monet häntä pitivät. Minun näkemykseni oli toinen. Minusta hän oli ihan mukava tyyppi. Kerran hän kutsui minut juttusille. Keskustelu oli rentoa ja ilman armeijan muodollisuuksia. Kerroin hänelle, miksi en sulata armeijan toimintatapoja, ja hän tuntui ymmärtävän näkökantani, ainakin oli ymmärtävinään. Hän kuitenkin totesi, että jos aihetta on, rangaistus tulee, mutta se on vain muodollisuus. Meidän rehellinen keskustelu minun sotilasjärjestelmää kohtaan tuntemista epäilyksistä johti odottamattomaan luottamuksen tasoon, hän näytti tunnustavan minun luontaisen vastuuntunnon. Tämä ymmärrys teki minusta komppanianpäällikön "luottomiehen", ja tehtänäni oli saattaa ongelmallisia henkilöitä, mielenterveysongelmista kärsivistä sotilaista rikostaustaisiin,lääkäritarkastuksiin ym (punaisetpaperit). Minun ymmärtäväinen ja rauhallinen käytökseni ja koettu luotettavuus ampuma-aseiden kanssa tekivät minusta ihanteellisen henkilön näihin herkkiin tehtäviin. "Sinulla on luonne, johon voin luottaa, ettet mokaa aseen kanssa", komppanianpäällikkö sanoi, viitaten minun kykyyn pysyä hillittynä jopa potentiaalisesti rähjäisissä tilanteissa.

Yksi erityinen tapaus muistuu mieleeni. Hän oli 27-vuotias alokas ja saapui suoraan vankilasta kasarmille ja aiheutti välittömästi levottomuutta uhkauksillaan ja aseiden hankkimisyrityksillään. Komppanianpäällikkö antoi minulle tehtäväksi saattaa "uhkaileva" alokas lääkärin tarkastukseen toiseen varuskuntaan.

Konepistooli ja lippaassa kovat ammukset istuin potentiaalisesti vaarallisen henkilön kanssa kuorma-autonlavalla kuljetuskopissa matkalla lääkäriin toiseen varuskuntaan. Pelon ja uhkailun luoman vaaran sijaan kävimme siellä kopissa rauhallista ja perusteltua keskustelua. Matkan aikana alokas kysyi mahdollisen pakoyrityksen seurauksista. Vastasin hänelle, "jos meinaat paeta, niin älä ainakaan nyt hyppää, säret itsesi, odota kun pysähdymme kohta liikennevaloihin, silloin sinulla on pienempi vaara särkeä itsesi,ja toisekseen siinä ei ole mitään järkeä, ensinnäkin olet käsitaudoissa, joudut heti kiinni, ja toisekseen muutaman päivä putkaa ja tämä sama uusiksi, jos nyt mentäis vaan sinne lekurille, saat sieltä 100% varmuudella punaisetpaperit ja olet illalla vapaa mies menemään minne haluat" Alokas kysyi " ampuisitlo jos hyppään" vastasin " en minä hullu ole, että rupeaisin tämmöisen asian takia ampuilemaan, eli en apuisi edes varoitus laukausta", ja lisäsi," ei varmaan tarvita nuita käsirautoja nyt, laitetaan ne sitten takaisin kun mnnään lääkärille, pientä krekvasiittia" puheeni oli pragmaattisuudella ja aggressiivisuuden puutteella höystettyä lässytystä. Poisti sitten käsiraudat luottaen alkokkaan tilanteen ymmärtämiseen.

Alokas ymmärsi ja valitsi tämän vähiten vastustusta tarjoavan tien, ja sai lääketieteellisen kotiutuksensa eli punaisetpaperit ja palasi siviilielämään. Tämä ei ollut yksittäistapaus; Minusta tuli tosiasiallinen saattaja monelle sotilaalle matkalla "punaisiin papereihin" - lääketieteellisiin kotiutuksiin armeijasta.

Näiden poikkeuksellisten tehtävien lisäksi toimin myös ryhmänjohtajana sekä päivystäjänä (ei apupäivystäjä) yp palvelusaikana mikä oli noin vajaat kaksi kuukautta. Tehtävini kuuluivat komppanian herättäminen, heidän organisointinsa ja kuljettaninensa(marssittaa siirtymät) erilaisiin tehtäviin ja huoneiden(tupa) tarkastaminen. Eräänä aamuna löysin yksinäisen alokkaan huoneessaan kamppailemassa varusteidensa kanssa kun muuta alokkaat olivat jo rivissä ulkona, hämmentyneen ja kyynelien partaalla olleelle alokkaalle tarjosin nuhtelemisen ja huutamisen sijaan lohduttavia sanoja ja käytännön apua, sanoin "Tämä on vain peliä, älä ota tätä liian vakavasti", ja kysyin mikä mättää, ja vastauksena oli epätoivoinen: En laittaa näitä kaikkia päälle enkä "patinmurskaajaa" kivääriin. Rensselit oli sekaisin, ja alokas murtui itkuun. Siinä hetkessä, keskellä sotilallista tehokkuutta, oli hätääntynyt nuori ihminen. Annoin hänelle nenäliinan ja pyrin rauhoittelemaan: "Tämä touhu on tosiaan vain leikkiä, ei tätä kannata ottaa noin vakavasti." Selitin kärsivällisesti, että "patinmurskaaja" kuuluu rynnäkkökivääriin, mutta tänään käytettäisiin vain vanhaa harjoittelukivääriä. Neuvoin häntä miten varusteet puetaan päälle ja miten tilanteen toimitaan. Sen jälkeen vein hänet riviin ja ilmoitin kessulle, että homma on hanskassa.

Olin jo huomioinut tämän pienen, hiljaisen alokkaan jo aiemmin. Hän ei käynyt iltaisin sotilaskodissa. Päätin ottaa selvää, mikä oli hätänä. Palveluajan jälkeen, kun muut suuntasivat sotkuun, olin silloin päivystäjänä ja menin hänen luokseen. Löysin hänet nukkumasta. Nähdessään minut alokas säikähti ja alkoi paniikissa laittaa kenkiä jalkaan. Rauhoittelin häntä ja kysyin, miksi hän ei mennyt sotkuun. "En minä pääsen", hän vastasi. Kysyin "miksi", päivystäjä vain nauranut hänelle, eikä päästänyt häntä sotkuun, sanoi alokas "Ei perkeleen!" Sanoin ja kehotin häntä laittamaan päälle, niin lähdetään yhdessä sotkuun.

Pyysin erään "korpin" päivystämään puolestani ja lähdimme sotkuun. Katselinne paikkoja, sillä hän ei ollut koskaan käynyt siellä. Joimme munkkikahvit ja mikä tärkeintä, hän sai soittaa kotiinsa. Se oli mahdollisuus, jota ei muualla kuin sotkussa varusmiehillä ollut. Illan mittaan juttelimme kaikenlaista. Palattuamme komppaniaan vakuutin hänelle, että, niin kauan kuin minä olen siellä, niin hän pääsisi sotkuun ilman "pelleilyä". Sanoin myös, että hän voi tulla luokseni ongelmissaan, ja asiat järjestetään.

Kävimme sotkussa yhdessä useamman kerran, ennen kuin alokas uskalsi mennä sinne yksin. Päivystäjät olivat olleet se ongelma, mutta sekin alkoi olla mennyttä. Olin alussa seuraamassa kun hän teki ilmoituksen, ettei asiattomuuksiin mentäisi. Monet alikersantit ja korpit tuntuivat potevan huonoa itsevarmuutta, ja purkivat sitä omaa heikkouttaan heikompiin. Erityisesti ne olivat ongelma tapauksia jotka olivat saaneet arvonsa "puskahyppelyllä" ilman siviilikoulutusta,he tunsivat tarvetta päteä, eli olivat hölmöjä.

Armeijaurani huipentumia oli ampumataitoni. Olin hyvä ampuja, ammuin monta valiota ja sain niistä lomia, jotka tosin poltin omilla luvattomilla kapakka kierroksilla. Pääsin tarkkaanampujaryhmään, mutta epäasiallisen käytön vuoksi jouduin lähtemään. Ironista kyllä, olin ennen armeijaa ampunut vain starttipistoolilla ja tehottomalla ilmakiväärillä. Toiset olettivat, että olin kova metsämies. He kyselivät mikä on tarkkuuteni salaisuus.Kerroin se heille, "tähtään siihen mustaan ​​ympyrään taulunkeskellä ja pum, se on siinä, ja kysymykseen, olenko ampunut paljonkin ennen, vastasi aina" olen aika paljon, velipojan starttipistoolilla, ja ilmakiväärillä missä panos jäi aina piippuun, niin he kiittivät neuvoista ja sanoivat "haista paska".

Yleiskuntoni armeijan aikana romahti totaalisesti. Cooperin testin keskeytin ja lepäämällä välillä. Minkä jälkeen määrättiin juoksemaan puoli tuntia joka ilta urheilukentällä sotkunvieressä, mutta aina päädyimme juoksun sijaan valvijana toimineen joko korpin tai alikessun kanssa munkkikahveelle sotkuun. Se olis ollut muuten simputusta ja toisekseen kukaan ei uskaltanut vastustaa kun sanoin että "nyt mennäänkiin munkkikahveelle" Siviilissä kunto palautui sitten normaaliksi, kun sai liikkua vapaasti.

Siviilin lähtöni ei sekään sujunut aivan oppikirjojen mukaan. Sotilaspassikuva maksoi 3 markkaa, enkä suostunut periaatteesta sitä maksamaan. Valtio minut sinne pakotti, luulisi sen maksavan kuvankin. Niinpä lähdin ilman kuvaa passissa. Poliisiasemalta ei leimaa herunut kun ei ollu kuvaa. Ei haitannut, mihin sitä passia olisi tarvinnut, ei mihinkään. Myöhemmin tyttäreni sai sen kassakirjaksi kauppaleikkeihin, siinä kai sen tarkoitus.

Kertausharjoituskutsu ei innostanut. Työni oli metallifirmassa, ja työparini, insinööri Masa, sai myös kutsun. Johtoporras yritti estää Masan lähtöä kaikin konstein, mutta turhaan. Minä en aikonut mennä. Sitten tuli Lauantai milloin piti ilmoittautua kertausharjoitus paikkakunnalla viimeistään klo 12.00, Olin ajamassa erään kirkonkylän ohi kun kello oli n 11.30 joten ajattelin soittaa kertausharjoituspaikalle, kertoakseni, etten tule. Mainitsin majanmuuton ja sairaan tyttären. Kapteeni vaati tulemaan. Sanoin, "etten voi tulla ja se päätös pitää, ja lisäsin että eikö siellä ole ketään sellaista herraa joka voisi päättä asioita näin puhelimitse," "ei ole" sanoi kapiainen, sitten se sanoi"hetkinen", ja puhelimeen vastasi sotilaslääninkomentaja everstiluutnantti. Kerroin kaiken kaiken rehellisesti. Niin hän sanoi, "laittaisin kaiken paperille ja lähetä hänen nimellä lääninesikuntaan. Näin minut vapautettiin.

Lähetin kirjeen esikuntaan ja pyysin vapautusta ja sain vapautuksen rauhanajan toiminnasta. Sen jälkeen minua ei ole häiritty. Työparini insinööri Masa ihmetteli kun tuli töihin kertausharjoitusten jälkeen, miksi minua ei näykynyt. Kerroin saaneeni vapautuksen, mutta hän ei uskonut selitystäni. Moni muukaan ei ole uskonut.

Pärjäsin armeijassa hyvin, koska olin rehellinen ja osaan puhua asiat oikealla tavalla. Sama päti kertausharjoituksiin. En tarvinnut pokkurointia enkä paperieita, asiallinen puhe riitti. Armeija on paljon muutakin kuin vain harmaata massaa ja kuria. Se on kokoelma inhimillisiä tarinoita, joissa pienet teot voidaan tehdä suuren eron. Ja joskus, muistutus siitä, että "se on vain leikkiä", voi olla juuri se, mitä joku tarvitsee.

Mennäänpä seuraavaksi avioliiton "saloihin", mistä myös on jonkun verran kokemusta. Kaksi avioliittoa kolmas jäi kihlauksen asteelle, yksi avoliitto ja muutamia kosinta yrityksiä on tullut eteen, mutta olen jaelleut "rukkasia" vähän kuin rukkasantti helppoheikkinä markkinatorilla.

AVIOLIITOT

Mutta pohjusta ensin sitäkin.

ELI POHDITAANPA VÄHÄN AVIOLIITTOA.
Mikä on häitten merkitys, miksi häät, eikö riitä että parit ja nimenomaan mies ja nainen, sekasikiöt ei ole tervettä parisuhdetta, ja tarkoitan tällä samaa sukupuolta olevia. Niin siis eikö nämä yhteiselämää suunnittelevat terveet parit, voisi käydä yhdessä vaikka juhannusjuhlilla tai vaikkapa joulun aikaan käydä ottamassa yhdessä kuppia ja sopia samalla yhteiselosta. Jos kaipaa isompaa juhlaa, niin silloin voisi repäistä oikein kunnolla, ja mennä kaveriporukan kanssa kapakkaan ja vetää oikein kunnon kännit. Hilpeänä hiipiä sitten etukäteen varattuun hotellihuoneeseen ja siellä ryhtyä naimaan oikein kunnolla, yhteisen taipaleen alkamisen kunniaksi. Hotellihuoneeseen ei tietenkään kaveriporukka oteta mukaan?? Tällainen "hääseremonia", eikö se riittiäsi. Miksi pitää järjestää häät, ja avioliittokin on aivan turha "systeemi". Yhdessä voi olla ja asustella ilman avioliittokin sekä hankkia lapsia. Siinä tapauksessa voi avioliittoa ajatella, jos ei luota toiseen, vaan haluaa kirjallisen todistuksen, omistusoikeudesta ja siitä sormeen merkiksi sormuksen. Miksi valita avioliitto, kun on parempikin vaihtoehto, avoliitto, minkä solmimiseen riittää aito rakkaus. Jos se ei kestä, niin se on moro, eikä muuta, ehkä pari muovikassia mihin saa kamansa pakattua. Olen monesti ihmetellyt häitä ja niitä seuranneita avioliittoja. Etenkin tuttavien pelleilyä. He ovat täysin järkeviltä ihmisiltä vaikuttaneet kaikki, ehkä jotkut hieman "nynnyiltä". Sitten he ilmoittavat menevänsä naimisiin ja järjestävänsä häät, jolloin ensimmäinen ajatukseni on ollut, ei perhana, missä järki. Minutkin on näihin häihin kutsuttu, mutta en ole koskaan mennyt. Teatterista tykkään, käyn paljon teatterissa, mutta hääteatteri ei kiinnosta. Häät joissa juhlitaan "joltakin olemattomalta" korkeammalta voimalta "joka todellisuudessa onkin vain kuvitteltu hahmo omassa päässä" niin tältä saatua omistusoikeutta toiseen ihmiseen. Ihmettelen etenkin sitä miten monet suomalaiset miehetkin, nämä suomalaiset jurrikat innostuvat häistä, vähän kuin armeijasta. He kai ajattelevat sielun syövereissään, vain kauppa tilaisuutta. Missä heille luovutetaan laillinen omistusoikeus reikään, joka saattaa olla käyttämätön tai sitten useaan kertaan ainakin jo koeajettu. Oikeammin se omistusoikeusoikeus koskee sitä reikää ympäröivää lihaa, joskus bonuksena saattaa tulla muutama kilo läskiä. Tai jos oikein huonosti käy, niin saat vain nahkaa ja luita sekä jonkun kilon sisäelimiä. Näitä kirkossa myytävistä naisista minä säälin niitä joilla oli elämää, ennen tätä kauppatapahtumaa, minkä hän menetti kaupan seurauksena pilaten elämänsä. Ne naiset joille tämä "kauppatilaisuus" on ainoa mahdollisuus saada mies, samoin kuin takakamarin pojille ainoa mahdollisuus saada nainen, niin siinä tapauksessa "kahlita kauppatilaisuudessa" on oikeutettua, ettei vain pääse karkaamaan, heille tällainen kauppa voi olla hyväkin.
Onneksi, mutta kenen, kenties avioliittoa ajattelevien onneksi, että tämä hää ja avioliitto hömpötys on jäämässä pois, ei enää vakavasti otettava vaihtoehto. Nykyään tyydytään asumaan vain yhdessä, mikä on kaikin puolin paras sekä helpoin ja järkevin tapa yhteiselämälle. Niin kauan kuin yhteiselämää on. Lisäksi "asumisliitossa" ei ole avioeron tuomaa tuskaa eikä paskaa.. Elinikäiset avioliitot, kuten myös avoliitot ovat menneisyyttä. Miksi roikkua toisessa kun ei ole "kipinää". Se kipinöintiä voi löytyä toisaalta, ja onnellinen yhteiselämä jatkuisi uuden kumppanin kanssa. Meillä on vai yksi elämä, ei pilata sitä roikkumalla, muualla kuin hirressä.

Sitten kuului kummia, sillä se tyttö, joka oli tanssireissulla mukana, silloin kun tein sen öinen huoltoasema keikan, eikä hän alaikäisenä voinut lähteä kapakkaan kanssani, niin se tyttö ilmoitti odottavansa lasta. Siihen aikaan elämäni oli melkeinpä ainoastaan bilettämistä ja "herkuttelu tyttöjen kanssa", minkä seurauksena oli nyt tapahtunut tuo, mikä ei ollut tarkoitus, että tyttö pamahtaa paksuksi. Sitä mahdollisuutta kun en ottanut vakavasti, vaikka tiesin sen vaaran, naitiin vaan. Kun pillun päällä oli, niin ei siitä hevin pois lähtenyt. Tyttö oli 17 v ja toiselta paikkakunnalta kaupunkiin opiskelemaan tullut suursikalanomistajantytär. Tyttö ei ollut ennen saanut mulkkua, eikä muutakaan käyttänyt mitään vastaavaa "sauvaa", joten minä sain kunnian olla tunnelinavaaja, edellä mainituin seurauksin. Seurustelin, tai ei se mitään oikeaa seurustelua ollut, olin vain sellaista, ole hänen kanssaan kun muita ei ole hollilla. Näin minun olin ajatellut, rumasti sanottu. mutta hän oli vain "hätävara". Sitten tytön opiskelut päättyivät, ja hän palasi kotiinsa eri paikkakunnalle. "Iskin" tuon tytön lavatansseissa, vaikka oli tehnyt niihin tansseihin jo kahdet treffit . Istuin silloin kaverini kanssa tanssilavan ohi kulkevan joenrannalla katselemassa ohikulkevia tyttöjä "vähä sillä silmällä", näimme sitten kaksi tyttöä kävelevän vähän matkan päässä, päätimme kokasta kaverini kanssa. Ensin kuitenkin sovimme kumpi otta kumman, "iskut" onnistui. Ja matkaani lähtenyt tyttö menetti neitsyytensä seuraavan yönä. Myös ne kaksi treffi tyttöni tulivat tansseihin, mutta he jäivät sillä kertaa "ilman". Silloin kun tyttö soitti ja kertoi odottavansa lasta, niin hän sanoi haluavansa heti naimisiin. Ai kun ihana kosinta, haluan heti naimisiin, aika romanttista ja vielä tytön suorittamana. Hyväksyin pienen puhelin-neuvottelun jälkeen tytön "kosinnan", Ok mennään naimisiin jos niin haluat. Tuota lupausta oli seurannut tavanomainen "rituaali", eli kihlaus, sormukset oli ostettu ja kihlajaisetkin pidetty? Käytän sanaa OLI, koska itselläni ei ole minkäänlaista muistikuvaa moisista tapahtumista, eli mistä kihlat oli ostettu ja missä kihlajaiset pidetty, varmaankin jonkin tärkeämmän asian ohessa tapahtuneita juttuja. Lisäksi tyttö oli seitsemäntoista (17v) eli alaikäinen, joten vihkilupa täytyi saada presidentin kansliasta
Tytön kanssa sovin, etten osallistu mitenkään häidenjärjestelyihin, hän saa hoitaa kaiken äitinsä kanssa. Ainoa vaatimukseni oli vain, että vihkitilaisuuden on lyhyt ja pienimuotoinen, eikä saa olla kirkossa. Tilaisuuteen kutsutaan vai lähimmät sukulaiset jos heitäkään. Mitään pippaloita eikä muutakaan häähölynpölyä ei saa järjestää. Pyysin tyttöä ilmoittamaan sitten minulle missä ja milloin moinen tilaisuus on, niin tulen paikalle. Tyttö järjesteli asiat äitinsä avustuksella, ja ilmoitti sitten ajankohdan ja paikan minulle. Kuten jo aikaisemmin kerroin, ainoa vaatimukseni oli pienestä vihkitilaisuudesta, mutta tyttö olikin äitinsä kanssa järjestänyt isot kirkkohäät. Ensimmäinen ajatukseni oli silloin, kun sain tietää mitä he olivat järkkäilleet, ei perkele, tuonko kanssa pitäisi mennä naimisiin, eihän tuohon voi luottaa. Itse olen sellainen, että minkä sovin, se pidän. Joten vaadin sitä myös muilta, enkä tykkää yllätyksistä. Eli tässä kaikki meni pieleen, ja vitutus oli sen mukainen. Koko avioliittosysteemi ja se hälynpöly sen ympärillä närästi ja närästää edelleen. Oli muuten ainoat häät, missä olen ollut mukana, vieraana tai kahlittavana. Häät on huonoa teatteria, teatterista kyllä tykkään, mutta en huonosta teatterista ja nyt joudun olemaan itse sellaisessa mukana ja vieläpä toisena pääosan esittäjänä.

HÄÄT
Avioliittoon ja häät on monelle tärkeä tapahtuma, niitä hehkutetaan ja valmistellaan, se on merkkipaalu jota tavoitellaan, se on astumisesta toisenlaiseen elämään. Joillekin se on elämän ainoa mahdollisuus päästä avioliittoon, saada puoliso. eikä sitä haluta mokata. Sanoin tässä minun tapauksessa avioliittoon joutuminen, koska minulle se ei ole tavoite, enkä pääsemistä avioliittoon pidä mitenkään hyvänä juttuna, saatikka joutumista. Olin 19 v kun jouduin tähän avioliittoon, mutta pääsin onneksi melko pian siitä pois. Mutta tämä joutuminen avioliittoon tapahtui tämän edellä mainitun 17 vuotiaan tytön kanssa, meille sattui vahinko ja tyttö pamahti paksuksi, niin kävi kun en ollut varovainen. Kerronkin seuraavaksi mitä siitä seurasi eli häät.. Hääpäivän aamuna äitini tuli herättelemään, oli aikainen aamu. Hän patisteli nousemaan ja rivakkaan, sekä menemään pesulle ja paskalle. Asuin silloin tilapäisesti vanhempieni luo, syystä että, muutaman päivän päästä oli armeijaan lähtö. Könysin sängystä tekemään aamutoimet, joka jälkeen laitoin Hesasta hankkimani muodikkaat vetimet ylleni. Ja sitten ajamaan kirkolle, joka oli toisella paikkakunnalla ja sinne oli matkaa n.100 km, mukaani läksivät äitini ja isäni sekä pikkuveli ja siskotyttö. Äitini kysyi matkalla, mitä avioliitto merkitsee sinulle, tuleeko mikään muuttumaan. Puoliunisena ja tokkuraisena autoa ajaessani mietin sitä kysymystä, ja tulin tulokseen ettei sillä mitään käytännön merkitystä ollut, jatkan elämääni normaalisti, eli samanlailla kuin ennenkin. Mainitsin ajaneeni autoa puoliunessa ja tokkurassa, miksi? Syy oli tietenkin väsymys, koska en ollut nukkunut, ainoastaan hetken torkahtanut ennen herätystä. Olin edellisenä iltana bändin kanssa keikalla, ja keikan jälkeen menin tytön luo, jonka tapasin siellä tansseissa. Tyttö oli romanipojan kihlattu, tyttö ei itse ollut romaneja. Tytön sulho oli ravimiehiä, ja oli sen viikonlopun jossakin kauempana raveissa. Emme voineet kuitenkaan olla tytön kanssa julkisesti yhdessä, emme edes yöllä, joten menimme eri matkaa ja eri aikaan tytön kämpälle. Kaikki meni hyvin, ja meillä oli mukava yö "naks naks". Aamulla ennen kukonlaulua menin sitten vanhempieni luo, torkahdin ja heti herätys joten siitä se puoliunisuus johtui.
Kun saavuimme kirkolle, vaimontekele oli siellä odottamassa. Hän oli varannut minulle parturin, joten menin sinne. Parturin mielestä ei hiuksilleni kuitenkaan kannattanut tehdä mitään, koska ne olivat hyvät. Minulla oli "Beatles-tukka + mini-vogue", se oli silloin muotia nuorilla miehillä, etenkin meillä muusikoilla piti olla sellaiset, omasta mielestämme ainakin. Kylillä sitä hiusmuotia kutsuttiin tiekarhun repimäksi turpeeksi. Vaimontekele oli käynyt myös samalla parturi/kampaajalla. Ja tulos oli kammottava, ei saatana ajattelin kun näin hänen pehkonsa. Mutta vai ajattelin, en sanonut mitään. Normaalisti vaimon tekeleellä oli pitkät suorat hiukset, se tyyli sopi hänelle hyvin. Mutta nyt hänellä oli tehty permanentti, ei saakeli, tytöstä oli tehty vanha akka, siis hän näytti vanhalta akalta.
Sen parturi käynnin jälkeen menimme kirkolle ja tyttö meni sakastin puolelle laittautumaan, mekko ym. Tuli sitten luokseni kirkoneteiseen, missä odottelin ja vitutti niin perhanasti. Vitutus johtui ensinnäkin syystä, ettei se teatteri miellyttänyt. Eikä se vitutus yhtään helottanut, kun vilkaisin kirkkosaliin. Sillä käytävän vasemman puoleisilla penkeillä istua törötti porukkaa penkit täynnä (vaimon tekeleen porukkaa), oikealla puolella käytävää oli neljä henkilöä, eli minun isä ja äiti sekä sisko ja veli. Vanhin veljeni ja toinen siskoni eivät tulleet, en tiedä tiesivätkö he edes niistä häistä mitään. Itse minä en ainakaan niistä kenellekään huudellut. Toisaalta en minäkään ollut siskoni enkä veljeni häissä. Minulle olisi ollut silloin ihan sama vaikka siellä ei olisi ollut ketään. Siinä kirkoneteisessä seistessä kävi myös mielessäni ajatus että, olisikohan paras vaan häippäistä. Mutta päädyin kuitenkin vain perkeleitä latelemaan mielessäni, vitutus oli kuitenkin rankkaa. Kirkko höpötyksen jälkeen menimme valokuvaajalle, sama kuvaaja oli myös kirkossa kuvaamassa. Hääkuvaa ottaessaan kuvaaja sanoi, saisiko vähän hymyä, sanoin siihen, ei tässä nyt pahemmin hymyilytä. Eikä hymyä niissä hääkuvissa näy, siis minulla. Häävastaanotto oli tytön (vaimon) vanhempien maatilalla. Otimme siellä onnitteluja vastaan, pöydän takana seisten, ja siinä pöydällä paloi kaksikynttilää. Siihen tuli pariskunta onnittelemaan, mukanaan pienet lapset, lapset halusivat myös onnitella. Kumarruin pöydän yli kättelemään lapsia, silloin tuli tarttui kynttilästä hiuksiini. Sain sammutettua tulen nopeasti, eikä siinä vahinkoa tullut, mitä nyt hiukset olivat lyhyemmät toiselta puolen. Äitini kertoi myöhemmin, että olin siinä tilanteessa käyttänyt sopimatonta kieltä. Häävieraat olivat katselleet toisiaan montut auki. Itse en muista mitä tuli sanottua. Monet ovat kyselleet meidän hääyöstä, olen vastannut, ettei minulla ole muistikuvaa hääyöstä. Se etten muista, ei johdu päihteistä eikä muusta vastaavasta. Voi olla ettei mitään muistamista ole, eli se hääyö ei ollut kummoinen, tai sitä ei ollut laisinkaan. Itse uskon ettei sitä ollut laisinkaan. Voi olla, että vaimo jäi häiden jälkeen kotinsa, ja minä läksin kotini. Me molemmat asuttiin silloin vanhempiemme luona/taloissa eri paikkakunnilla, välimatkaan n.100 km. Vaimoni kotipaikka oli siis maalla, eli hän oli maatilan tyttöjä, hänellä oli kaksi veljeä. Maalla pukeutuminen siihen aikaan oli vielä hyvin "standardisoitua", ja kaavamaista ainakin miehillä. Arkisin maalaismiehet/pojat pukeutuivat tyyliin, pusakka/toppatakki, hankkijanlippis, kumi/nahkasaappaat ja sarkahousut. Juhlaan he pukeutuivat mustaan pukuun, valkoiseen kauluspaitaan ja kravattiin sekä mustiin nahkakenkiin. Minä vietin paljon aikaani Helsingissä, koska äitini oli/on stadin gimma, ja hänen sukunsa asuu siellä. Isäni oli lupsakka savolainen, oikein puoleensa vetävä tyyppi. Eikä sitä vetoa stadin gimmakaan voinut vastustaa, joten hän oli jäänyt maalle. Minä olin siis paljon sukulaisissa Helsingissä, ja lisäksi soittelin kotikaupunkini bändissä. Joten vaatetukseni ja ulkonäköni muovautui paljolti niiden pohjalta. Tuoreen vaimoni perheelle tämä antoi aiheen arvostelulle. En pukeutunut samoin kuin toiset, tukka ei ollut samalailla leikattu kuin toisilla. Lisäksi minulla oli "pukinparta" ja viikset. Vaatteeni oli osin hankittu Intian basaarista, osa oli Kari Lepistön suunnittelemia muotivaatteita, olin kauhistus sillä perheelle. Mutta onneksi minun ei tarvinnut käydä siellä usein, eikä siten viettää aikaani heidän kanssaan. Tai olisihan minun pitänyt vaimon takia käydä siellä useamminkin, mutta....? Kun häistä oli kulunut viikonpäivät, niin meni pistäytymään sillä. Ajattelin silloin vain käydä vaimoani moikkaamassa, ennen armeijaan lähtöäni. Se oli virhe liike. Sillä vaimoni ja hänen äitinsä (anoppini) läksivät kierrättämään minua näytillä sukulaisten luona. - Tässä se nyt on meidän tyttären aviomies -. Voi vittu, silloin tiesin miltä eläintarhanapinasta tuntuu kun sitä töllistellään. Suurin osa näistä ihmisistä, joiden luona käytiin, oli nähnyt minut jo häissä. Kuitenkin piti vielä "sirkuskiertueelle" lähteä. Kiertuetta varten anoppi oli hankkinut minulle "pellevaatteetkin", oli mustapuku, valkoinen liian suuri kauluspaita, kravatti sekä saatanan kiiltävät vanhanaikaiset mustat nahkakengät. Kun sain tietää että, se pieni vihkitilaisuus olikin muuttunut kirkkohäiksi. Niin kävin hakemassa Helsingistä, vain ja ainoastaan sitä tilaisuutta varten vaatteet. Jotka olivat musta/vaaleanruskea viirukaspuku, paksupohjaiset värikkäät kengät (pääväri tummanruskea, jossa mustia ja kermanvärisiä raitoja), kellertävä kauluspaita ja ruskea krosetti. Mutta nämä vaatteet eivät kelvanneet anopinkiertueelle, ei ne varmaan olisi kelvanneet häihinkään. Mutta onneksi hän ei voinut sille mitään. En varmaankaan ollut "sirkuskierroksen" katsojille miellyttävä tuttavuus, näin uskon. Yritin tosin hymyillä ... mutta...mutta ei se tainnut onnistua, ainakaan luontevasti, se oli teatteria. Kahvit join ja pullat söin, mutta olin turhautunut ja poissa oleva. Sen varmaan kaikki älylliset huomasi.
Yksi erittäin ikävä sivuvaikutus, käsky, pyyntö" oli tällä avioliitolla, ja se koski oli minun muusikon ura haaveilijani. Minun täytyi jättää sellaiset ura haaveilut kokonaan. Ei ollut sopivaa että paremman perheen tytön aviopuoliso on vain tanssimuusikko, humppaukko? Joten möin kaikki soitto kamani ennen armeijaan lähtöä, läksin armeijaan kaksi päivää häiden jälkeen.

AVIOLIITON LOPPU
Kun palasin armeijasta siviilin, niin jatkoin elämääni kuin poikamies konsanaan, vaimoni asui toisella paikkakunnalla poikamme kanssa. Monesti en edes muistanut että olen avioliitossa. Se mitä olin vaimoni kanssa tekemisissä, niin se oli eee ee, en minä, eee myö, eee ee tyttö, jolle ei kelvannut mikään. Tämän muutoksen oli saanut aikaan hänen äiti, jonka vaikutuspiirin tyttö oli joutunut muutettuaan kotiseudulleen. Siis tytön äiti pilasi kaiken, tekemällä kaikki suunnitelmat avioliittomme ja elämämme suhteen, eikä tyttö uskaltanut vastustaa häntä. Hänen kotonaan äiti määräsi kaiken, myös tytön isä ja veljet olivat täysin äidin komennossa. Minulta ei kysytty mitään, kerrottiin vain mitä oli päätetty, vaikka kyse saattoi olla minun omista asioista. Minä olin oppinut päättämään omasta elämästäni ja asioistani itse, joten se sanelu systeemi ei kohdallani toiminut.
Se oli etäavioliitto joka ei toiminut missään mielessä, joten siinä ei ollut mitään järkeä. Joten jatkoin elämääni kuin poikamies konsanaan. Vaimo ei kuitenkaan tiennyt tästä elämäntyylistäni mitään. Siispä kun hän yllättäen tuli asunnolleni, luullen kaiken olevan ok, eli rakastavan miehen odottavan siellä ikävissään, minkä hän kertoi syyksi käynnilleen, eli ikävän. Mitä epäilin, joten kysyin, oletko tosissasi vai äitisi asialla, hän ei vastannut kysymykseeni, joten sanoin, et voi jäädä tänne, minulla on tapaaminen. Minkä sortin tapaaminen, kysyi vaimo ja katsoi vakavana, kuin aavistaen jotain. Sitten hän kysyi, onko sinulla toinen, mihin vastasin, on ja on kolmaskin. Mikä oli totta, eli se kolmaskin, sillä seurustelin kahden tytön kanssa, jotka eivät tienneet toisistaan. Tämän kuultuaan vaimo rupesi pillittämään, ja kysyi - miksi, miksi? mitä olen tehnyt väärin. Vastasin, - sillä ei ole mitään väliä, mitä teki oikein ja mitä väärin, koska asia on nyt tämä, eikä muuksi muutu -. Vaimo pyysi etten jättäisi häntä, siihen pyyntöön en suostunut. Siinä oli kaikenlaista tunteitten sekamelskaa. Kun se oli ohitse, ja vaimo koonnut itsensä, niin sovittiin että vaimo hoitaa erojärjestelyt, niin kuin hoiti häätkin, tulen sitten erokäräjille kun kutsu käy, ja jos on tarvis. Keskustelun jälkeen itkuinen vaimo soitti serkulleen, joka sitten haki hänet. Seuraavana päivänä sain puhelun tytön siis vaimoni äidiltä, eli anopilta. Hän kysyi, mistä tässä on kysymys, kun tyttö ei osaa muuta kuin itkeä. Sanoin, kyllä sinä sen tiedät, mistä on kysymys, ethän sinä muuten soittaisi. Annoin hänelle myös neuvon, millä voisi lopettaa tytön itkun, neuvoni oli, - kertokaa tytölle hyvä vitsi, niin itku muuttuu nauruksi, sillä vitsihän tämä meidän avioliittokin on-. Siihen rakastettava anoppi vastasi, jos näen sinut vielä joskus, niin saat kirveen otsaasi, vastasin siihen, kannatko aina kirvestä käsilaukussa ja katkaisin puhelun.
​
Hyppään tässä nyt muutamia vuosia eteenpäin. Sillä se ensimmäinen avioliitto ei ollutkaan vielä taputeltu, koska olimme vuosia myöhemmin taas yhdessä exsän kanssa avioerokäräjillä. Hänen uusi aviomiehensä syytti häntä huorinteosta ja haki avioeroa, ja avioero myönnettiin heille. Olin todistajana tässä avioero oikeudessa, koska exän huorinteko tapahtui minun kanssa. Tapaus oli tällainen. Olin exsän kotikylän ravintolassa käymässä, erään nykyisin hyvin tunnetun artistin kanssa. Sinne ravintolaan mennessä piipahdin katsomassa poikani basso jossa oli häikkää, nyt kun exsä tiesi missä olin, niin hän tuli sinne myös sinne, hänen miehensä oli autokaupoilla Hesassa ja tulee vasta parin päivän päästä. Kaverini, tämä artisti läksi sitten omalla kyydillä kotia, noin 100 km päähän, mutta minä jäin kylälle, ja menin exsän luokse yöksi, siihen taloon joka oli alun perin rakennettu meille häälahjaksi. Exsän aviomies oli matkoilla, ja piti olla siellä vielä muutaman päivän. Mutta tulikin pahaksi onneksemme jo aamuyöllä kotiin ja näkin meidät nukkuvan vierekkäin, ja tietysti alasti koska temput tehtiin. Läksin silloin exsän pyynnöstä tienpäälle, koska hänen aviomies alkoi riehua, särki muun muassa oven ja huonekaluja. Minä kävelin paljain jaloin paikalliselle taksiasemalle, siellä ystävälliset taksimiehet antoivat minulle sukat jalkojeni lämmikkeeksi, jalkani oli aivan jäässä koska oli syksy ja lunta maassa. Sitten taksimies soitti sen kapakan vastaavalle, jossa olin ollut esiintymässä, tämä naisvastaava käski tuomaan minut hänen asunnolleen (mitään seksuaalista ei kuitenkaan asunnolla tapahtunut, koska tämä vastaava oli lesbo, olin ollut hänen kanssaan aikaisemmin pari kertaa samoilla jatkoilla ja yäg nähnyt hänen olevan lesbo). Seuraavana aamuna töihin mennessään exsä toi tavarani sinne asunnolle. Hän tiesi missä olin, koska vastaava oli aamuyöllä soittanut hänelle. Menin sitten taksiasemalle, kysymään mitä olen velkaa, vastaus oli että asia on hoidettu, luultavasti tämä ravintolan vastaava oli hoitanut asian. Seuraavaksi menin kukkakauppaan ja kysyin, onko ruusuja, kauppias näytti ruusut. En tiennyt paljoko niitä oli, mutta käskin viemään ne kaikki exsälle, ja lähettämään laskun minulle, annoin hänelle laskutustietoni. Mainittakoon että tämä kukkakauppias asui vuokralla siinä exsän talossa, alakertaan rakennetussa talonmiehen asunnossa. Kun olin hoidellut kylällä asiani kuntoon, niin matkasin sen jälkeen linja-autolla kotiini joka oli n.100 km päässä..
Minun silloinen vaimoni sai tietää tapauksesta, kukkakaupan lasku tultua ravintolaamme. Meillä oli silloisen vaimoni kanssa kolme omaa ravintolaa. Vaimoni tiesi sen, että olin todistajana ex:än avioerokäräjillä, syykin oli hänellä tiedossa, mutta ei me asiasta koskaan keskusteltu. Sellaista elämä on.... Joskus, ainakin silloin kun avioliitto ei enää voi hyvin, niin kuin meillä oli tilanne silloin.
Minulle tällainen "päällekkäisyys" oli tavallista, eikä pahemmin haitannut menoa, oli jo vanha tapa, koska nuoresta pojasta lähtien oli monta tyttöä yhtä aikaa heilana.
Palataanpa aikaan heti armeijan jälkeen. Aloin seurustella silloin Leenan kanssa ja tapasin samalla tulevan toisen vaimoni, eli olin naimisisissa ja seurustelin samalla kahden eri tytön kanssa.

TOINEN "LIITOS" MIKÄ OLI SUURI VIRHE.
Olin muuttanut tulevan toisen vaimoni kanssa Helsinkiin asumaan. Minne tuli sittten kutsu avioerokäräjille, mitkä käytiin käräjöimässä kotikaupungissani. Tuleva vaimoni todisti, että olin tehnyt hänen kanssaan huorin. Mikä riitti avioeroon, jouduin tai paremminkin määrättiin maksamaan 5000 mk entiselle vaimolleni henkisestä kivuista ja särystä. Mutta en vielä tänäkään päivänä ole maksanut penniäkään siitä 5000 mk, miksi minun pitäisi maksaa siitä ettei avioliitto toiminut. Olin vapaamies, joten avioituminen uuden tyttöni kanssa oli mahdollista. Minä en avioliitto systeemistä tykännyt, mikä asia on tullutkin jo mainittua, kun en niistä touhuista tykännyt niin en mitään kosintaa suorittanut, kuten en silloinkaan kun menin ensimmäiseen avioliittoon. Koska avioliitto oli uuden tyttöni/naiseni toivelistalla ensimmäisenä, joten sovittiin että, pistäydytään joku ilta kappelilla, niin se asia on hoidettu. Olimme muuttaneet asumaan Roihuvuoreen, joten meidät vihittiin avioliittoon Roihuvuoren kappelissa, se oli torstai-iltana, töiden jälkeen klo 18.00. Vihkipastori oli radiopastori Nilla Outakoski, ja todistajina oli kaksi seurakunnan työntekijää. Pastori kysyi ennen vihkimistä, pitkän vai lyhyen kaavan mukaan. Sanoin, - mahdollisimman lyhyen -. Pastori vastasi siihen,- katsotaan nyt miten kauan jumala puhuttaa -. Tähän minä, - toivotaan ettei sillä olisi paljoa asiaa -, eikä sillä ollut. Vihkimisen jälkeen pastori kysyi, onko meillä mitään juhlatilaisuutta. Sanoin siihen että meinattiin käväistä herttua krouvissa ottamassa parit. Mutta on meillä puolikas pöytäviinapullo kämpillä, jos sopii niin käydä yhdessä parit huikat ottamassa. Ei se sopinut pastorille, joten menimme kahdestaan krouville. Seuraavana aamuna fasaanit antoi herätyksen kaakattamalla ikkunan alla. Tulivat hakemaan aamupalaa, olivat tottuneet siihen, että saavat aamupalan meiltä. Keitimme kahvit, jonka jälkeen lähdimme tuoreena mutta krapulaisena avioparina kävelemään E-instituutin rantasaunalle. Oli perjantai päivä, kumpikin piti töistä rokulia. Rantaan vievällä tiellä vastaan tuli silloinen SAK puheenjohtaja Niilo Hämäläinen, hän asui E-instituutin omistamassa Strömsin kartanossa, aivan siinä rantasaunan vieressä. Yllätys oli kova kun Niilo Hämäläinen tuli meitä kohti käsiojossa ja onnitteli, teidät on kuulemma vihitty eilen, hän sanoi. Me kiitettiin onnitteluista, ja juttelimme siinä vähän aikaa, muun muassa kauniista ilmasta. Sitten jatkoimme matkaa rantasaunalle ja Hämäläinen jonnekin, minnekä lie ollut menossa. Me ihmettelimme sitä, mistä SAK puheenjohtaja oli tietonsa saanut, ennen kaikkea ihmetytti ne onnittelut. Hämäläinen oli suuri herra, ja me tavallisia duunareita. Mistä hän tiesi että meidät oli vihitty edellisiltana. Muuta yhteistä meillä kun ei ollut, kuin että asuimme samalla tontilla, ja Elanto oli yhteinen työnantaja hänellä ja tuoreella vaimollani ...en tiedä mistä tiesi? Kultainen sormus oli hankittu vihkitilaisuutta varten, mutta ei pidemmäksi aikaa, eli siihen sen sormuksen taru päättyi. Heti seuraavalla viikolla, myin sen sormukset takaisin siihen liikkeeseen, josta olin sen ostanut, ei meillä ollut kihlasormuksiakaan. Eihän se sormus ole muuta kun esine/symboli. Ei niitä tarvita, sillä oikea avioliitto syntyy ja solmitaan rakkaudesta, sisällä sydämessä eikä millään sormuksilla. Eikä sellaista rakkautta tarvitse kirkonkirjoihin välttämättä laittaa, eikä sinetöidä suurilla häillä, sillä häät on vain teatteria. Minä en henkilökohtaisesti kannattanut enkä halunnut avioliittoa, saatikka häitä. Mutta kun tämä uusi tyttöni/naiseni vihjaili jatkuvaan, että voitaisiinko joku ilta krouville mennessä käydä tuolla kirkon sakastissa, joten suostuin siihen viimein. Tämäkin tapaus on jäänyt muistiin varmaankin Outakosken ja Hämäläisen takia, ei tässä muuten mielestäni mitään erikoista ollut, tavallinen torstai päivä melkein, Mietin tätä kirjottaessa mikä oli meidän hääpäivämme, sen muistan että se oli torstai ja syksyllä joko loka tai marraskuussa, mutta mitäpä sillä enää on väliä.
Nyt sitten se "raadollisin" osuustarinasta, koska kerron avioliitostani ja vaimostani.
Tämän naisen kanssa tuli eräänlaista yhteistä taivalta 50 vuotta, kaksi yhteistä lasta ja kummallakin yksi lapsi ulkopuolelle avioliiton. Vaimoni nuorimman lapsen isä kuoli tuberkuloosin. Kävi hakemassa lapsen laitokselta ja kasvatin hänet omana lapsena. Erosimme välillä ja sitten taas uudestaan yhteen, ei kuitenkaan naimisiin. Näillä yhteen palaamiselle oli monenlaisia syitä. Yksi oli oli tällainen, kun muutimme erilleen niin lapset jäivät äidille, mutta ne otettiin häneltä pois, hänen huonon elämäntyylinsä takia (yleinen nainen)joka juoksenteli alasti pitkin kyliä ja lapset yksin kotona. Lasten takaisin saannin ehtona oli, että tulen takaisin "kotiin" huolehtimaan heistä. Asuin toisella paikkakunnalla, mutta muutin takaisin heidän kotiinsa. Sijaisvanhemmat eivät kuitenkaan tästä tykänneet, eivätkä oli halunneet antaa lapsia takaisin, joten he panivat hanttiin konsteja kaihtamatta (raha kysymys heille) ja vetosivat muun muassa lakiin. Joten pidimme palaverin, jossa oli mukana sosiaalihuollon puolelta lastenvalvoja ja johtaja, sijaisvanhemmat ja me, eli minä ja lastenäiti. Sijaisvanhemmat kärähtivät palaverissa valehtelusta (mies kun oli poliisi ja nainen kätilö), he kun luulivat että heitä uskotaan ja vetosivat joka asiassa suomen lakiin, mutta minä kyseenalaistin heidän laki tuntemuksensa. Koska olin ennen palaveriä opiskellut kirjastossa Suomen lakia ja nimen omaan lasten huostaanottoa ja muuta asiaan liittyvää. Kun sijaisvanhemmista mies (tämä poliisi) rupesi esitelmöimään meille Suomen laesta, niin sanoin että puhut palturi. No siinä vähän aikaa väiteltiin, kunnes sosiaalihuollon johtaja ratkaisi asian hakemalla lakikirjan. Hän etsi lakikirjasta kohdat josta väittelimme ja lukin ne. Voi niitä poliisin ja kätilön ilmeitä kun sosiaalihuollon johtaja sanoi minun olleen oikeassa. Samalla selvisi sekin, että poliisilla oli ihan oma lakinsa, eli hän oli sepittänyt kaiken, luotti varmaankin siihen ettei hänen sanomaansa poliisina kyseenalaisteta. Sosiaalihuolto päätti antaa lapset takaisin meille, ehtona oli se että minä asun myös siellä lasten kanssa. Kun asuimme toisella paikkakunnalla, ennen tätä äsken kerrottua tapausta niin sielläkin oli vastaavanlainen tapaus. Olin silloin vaimon ja lasten asunnolla, missä olin itsekin kirjoilla mutta en asunut siellä. Sinne tuli kaksi naista sosiaalihuollosta koska lastenvalvontaan oli tullut ilmoitus heitteelle jätetyistä lapsista, koska lapset on yksin kotona ja äiti (pumpattavana jossain). Sosiaalihuollon naiset tulivat hakemaan lapsia sijaispaikkaan, kun heille selvisi että minä olen lasten kanssa, niin asia raukesi siihen. Meidän avioliittonsa oli myrskyisä, ja suurelta osin sen pettämisen takia, mehän petimme toisiamme oikein olan takaa, eli vuoroin vieraissa, kun toinen petti, niin toinen kosti samalla mitalla, niin silloinhan ei kummallakaan ollut "napisemista".
Väkivaltaa suhteessa ei ollut missään muodossa, no ehkä jonkun verran henkistä vaimon taholta, mutta fyysistä ei koskaan. Vaikka minua pidettiin "vaimon hakkaajana", mikä oli valhetta. Tämä tällainen käsitys ihmiselle oli, koska vaimoni kertoi heille niin. Kuten olen kertonut, vaimoni meni menojaan, jotkut fiksuimmat ihmiset kysyivät häneltä miksi? Vaimoni kertoi heille, ettei voinut olla kotona koska minä hakkasin häntä, joten hänen oli lähdettävä pakoon. Tämä oli tällainen keksitty veruke, tavalla kuin lupa lähteä. Miten vaimo tällaisen jutun keksi. Se tapahtui näin. Asuimme Helsingissä, se oli avioliittomme alkuaikoja. Oli alku kesää ja meidän oli tarkoitus lähteä maalle kesälomalle. Oli perjantai ja viikonlopun aikana lähdemme lomille, se oli tarkoitus. Perjantai meni eikä vaimoa kuulunut töistä kotiin, ei lauantaina eikä sunnuntaina, silloin aloin hermostua, oliko tapahtunut jotain. Sitten maanantai aamuna soitettiin HYKS.tä, että täällä olisi potilas joka pääsisi pois, tuletteko hakemaan vai laitetaanko taksiin, sanoin, laittakaa taksiin. Vaimo tuli kotiin naama mustana ja sieraimet tuppoja täynnä. Kysyin mitä oli tapahtunut, mutta en saanut mitään järkevää vastausta, ja se jäin minulle mysteeriksi. Sanoin ettemme voi lähteä lomille ennen kuin naamasi on kunnossa. Mutta vaimo oli erimieltä, ja sanoi että lähdemme mahdollisimman pian, kyllä hän jotain tästä naamasta keksii, ja keksikin. Menimme vaimoni kotipaikalle, siellä kaikki päivitteli sitä naamaa, mutta vaimo ei selitellyt mitään, minun kuullen. Menin ulos istumaan liiterin edessä olevalle penkille, niin kohta anoppi siis vaimoni äiti tuli siihen ja alkoi haukkumaan minua, koska olin hakannut tyttärensä naaman huonoon kuntoon, yritin selitellä etten minä, mutta eihän sitä kukaan uskonut, ja näin minusta tuli vaimon hakkaaja. Kun vaimo huomasi sen tarinan uppoavan hyvin ihmisiin, niin hän alkoi käyttää sitä aina syynä reissuilleen, täytyi lähteä pakoon sitä hakkaajaa. Kysyin vaimolta miksi, niin hän sanoi, älä välitä pienistä, sinä tiedät totuuden. Niin tiesin mutta mitäs hyötyä siitä oli. Vaimo oli jo heti avioliiton alusta asti oikea super valehtelija ja saatanan kieronainen, häneen ei voinut yhtään luottaa, se luuli että uskon kaikki ne valheet ym kieroilut kautta-aikain, mutta kuitenkaan ne ei menneet mikään läpi, jos joku juttu on jäänyt minulle epäselväksi, niin olen ottanut siitä selvää muuta kautta, ja tiennyt totuuden, ja se siitä, minä tavallaan turruin tuohon. Joidenkin mielestä oli lempsu, mutta minulla oli lapset, en voinut heitä jättää yhden naisen (vaimon) takia. Niin kuin sanon, minulla on vain yksi elämä joten en tuhlata sitä johonkin tyhjänpäiväisiin väittelyihin ja riitoihin, jos jotain on tapahtunut niin on tapahtunut, ei sille enää mitään voi.
Kerronpa vielä pari tapausta tämän vaimoni tiimoilta. Hänellä oli tapa lähteä lomille maalle koti seudulleen ja syynkin minä tiesi, hänellä oli siellä vanhoja tuttavuuksia (miehiä) joiden luokse hän meni, minulle hän kertoi vain menevänsä lomalle lepäilemään. Joskus hän saattoi yllättäen lähteä tanssimaan esim jonnekin lavalle tai talolle. Meiltä oli vajaat kymmenen kilometriä kaupunkiin, mutta koskaan hän ei kyytiä pyytänyt, se kertoi sen, että hänellä oli kyyti odottamassa. Joskus saatoin kysyä jotain, niin vastaus oli, olet sairaanloisen mustasukkainen.
Kerran istui kuppilassa kaverini Reksin kanssa ja meidän pöytää tulla pölähti nuorimies, jota en tuntenut. Se oli jotain Reksi puolituttuja, he juttelivat siinä ja mies kertoi menevänsä kihloihin, ja morsiamen olevan ravintola xxxx,n omistaja xxxxxan. Reksi katsoi minua, vastasi siihen katseeseen hymyillen ja silmiä pyöritellen, sitten Reksi sanoi miehelle, tuossa istuu ravintola xxxx.n omistaja ja xxxxx.n mies ja nyökkäsi minuun päin. Nuori mies vilkaisi minua säikähtänyt ilme kasvoillaan, ja poistui ripeästi kuppilasta, ja se tilanne oli meistä vain huvittava, mutta voi mies parkaa.
Toinen tällainen "hupaisa" tilanne tuli kun olin ravintolan tiskin takana, eli työvuorossa, niin siihen tuli tuttu kaveri joka sanoi, sinun emäntäsi taitaa maata tuolla puistonrannassa alasti ja joku äijä könyää sen päällä. Sanoin, kiitos tiedosta ja läksi katsomaan mikä siellä on meneillään, kun pääsin rantaan niin näin siellä erään meidän ravintolan vakioasiakkaan jauhavan vaimoani, joten se oli nähty ja palasin töihin. Vaimo tuli sitten seuraavana päivänä kotiin ja kielsi tietenkin kaiken, höpö höpö sanoi vaan.
Näitä tällaisia vastaavia tapauksia on lukuisia. Hänen vauhtinsa kiihtyi niihin aikoihin kun meillä oli ne ravintolat, oli rahaa ja "huumeita", millä hankkia "nuoria kavereita". Vaimo käytti siihen aikaa suuria annoksia Xanor lääkettä, joka on suosittu huumaavalääke (reseptit kirjoitti eräs alkoholisoitunut lääkäri). Joten vaimoltani katosi se viimeinenkin järki sen lääkkeen voimasta, hän luuli olevansa Princessa ja minä oli kuulemma vain kateellinen pojille, kun kyselen. Jääköön ne muut tarinat kertomatta. eiköhän nuo jo kerro avioliittomme luonteen. Eli minä olin se vaimon hakkaaja, mustasukkainen ja kateellinen paskiainen. Meillä kun oli se kostonkierre, niin minä putosin kelkasta silloin kun vaimon vauhti kiihtyi, eli jäi paljon kostamatta, mutta sillä ei väliä.
Tämä vaimoni kuolla kupsahti keuhkoahtauma taustiin, kova tupakoitsija kun oli. Tytöt suunnittelivat papin kanssa hautajaisiin puhetta ja soittivat minulle, mitä minusta mainitaan siinä. Kielsin ehdottomasti mainitsemasta mitään minusta, mutta sitten annoin sen verran periksi, että etunimeni sai mainita muuta ei. Sillä avioliittommehan oli suurivitsi ja eihän hautajaisissa saa vitsejä siteerata, ja toisaalta se olisi ollut minua kohtaan suuri loukkaus, jos minusta olisi puhuttu siinä yhteydessä.
Nuorin tyttöni oli kertonut veljelleni, että isä surreen kovasti, mikä oli täyttä paskaa. Sillä en tuntenut enkä tunne minkäänlaista surua tai ikävää, vaan ainoastaan suurta helpotusta. Vaikka olimme hänen kuolemaansa asti ystäviä ja kävimme yhdessä sukulaisissa sekä minä hoidin hänen raha-asiansa ym vastaavat, ja tein vielä hänen perunkirjoituksen ikään kuin viimeisenä palveluna hänelle. Yhdessä ei kuitenkaan asuttu enää viimeisinä n,10 vuotena. Tämä oli karua kertomaa, niin oli elämäkin avioliittossamme, talouspuoli kuitenkin oli hallinnassa.

SITTEN "BONUS" OSUUS

TANSSIT JA TANSSIMINEN
Tanssit ja tanssiminen on aina kuulunut suomalaiseen vapaa-aikaan​. Olen seurannut tanssia ja tanssimista aivan aitiopaikalta ja kerronpa nyt siitä. Kuten jo aikaisemmin kerroin, että järkkäilin tansseja viitisen vuotta, vuokrasin muutaman tanssilavan kesäkaudeksi ja talvikaudeksi tanssitalon, kun lopetin sen hauskuudenpidon, niin aloin pyörittää vaimoni kanssa kolmea ravintolaa, ne olivat eri kaupungeissa, yksi niistä oli tanssiravintola, joten tanssit jatkuivat. Tanssi on kehonilmaisua, se on taide- ja urheilumuoto, jossa ihminen ketkuttelee vartalollaan musiikintahtiin, ja tätä tehdään kun ollaan huvittelemassa ja/tai paria etsimässä. Eli se on aikamoista peliä. Tämän tarinan otsikko on tanssit ja tanssiminen, se voisi yhtä hyvin olla myös, jos nyt olen vähän ilkeä, niin se voi olla tanssit ja nuss.....n enkä monen tanssijan kohdalla erehdy.
Olen seuraillut tanssijoita näissä omissa tanssipaikoissa sekä muusikkona tansseissa ja tehnyt omia havaintoja, ja nähnyt mikä on homman nimi. Erilaisilla tanssipaikoilla käy erilaiset ihmiset tanssimassa. Tanssitaloille tullaan tanssimaan, siis oikeasti vain tanssimaan, siellä siis tanssitaan oikeasti ja jotkut jopa hyvin, eikä mitään muuta. Joten niistä tansseista ei ole enempää sanottavaa.
Kapakoissa tanssi on sitten aivan muuta, siellä lähinnä "laahustetaan", eikä sinne kukaan tanssin takia tulekaan, vaikka sanovat menevänsä tanssimaan, mutta se on teko syy. Se oikea syy on kaikkien tiedossa, eli minulla ei ole siitä mitään uutta kerrottavana, joten kerron vanhaa faktaa. Kapakassa voi toki tanssia, jos niin haluaa. Mutta parketti on yleensä pieni, jonka takia tanssi on vain parien keskeistä toisiinsa nojailua ja laahustelua, ja usein hyvin vahvasti seksuaalista, eräänlaista soidinmenoa. Näin ainakin viimeistään siinä vaiheessa kun ilta vaihtuu yöksi ja viimeisen valssin aika lähenee. Näiden tanssin varjolla tapahtuvien soidinmenojen tarkoitus on lähinnä ottaa lähituntumaa kumppaniin, esilämmittää hänet mahdollista pariutumista varten. Tiedän sen että kapakantansseihin tullaan vain paria etsimään, tanssi on sivuseikka, sen varjolla on hyvä näitä soidinmenojaan pitää. Tiedän monta avioeroa, jotka ovat suoraa seurausta kapakantansseista. On haettu avioeroa koska puolison (mies tai nainen) tanssireissut ovatkin olleet näitä soidinmenoja, ja pariutumisia tanssikumppanin kanssa. Eli pelit soimaan ja pilit pussiin.
Näin kävi myös eräälle avioparille, kerronpa sen seuraavaksi. Avioparin lapset olivat jo isoja, joten heitä ei tarvinnut vahtia. Parisuhde oli ajautunut uomiinsa, se oli väljähtänyttä, siinä ei ollut enää sykettä. Mies ei enää innostunut mistään muusta kuin viikonlopun kaljoista, mutta nainen tunsi itsessään vielä sykettä, ainakin yhdessä paikassa kehoaan, enkä tarkoita nyt sydäntä vaikka sekin sykki, mutta laiskanlaisesti ja tarvitsi kyytiä saadakseen lisäkierroksia. Nainen halusi päästä tanssimaan, naapurin rouvakin kävi tanssimassa, ja hän on aina niin iloisella päällä tanssien jälkeen. Niinpä nainen jututti naapurinrouvaa ja päätti lähteä hänen mukaansa tansseihin. He menivät toiselle paikkakunnalle hotelliin, sen hotellin ravintolassa oli tunnetusti "hyvät tanssit". Naapurinrouva kertoi naiselle, millä tyylillä tanssitaan, tyyliin kuului miehen lujaote, hauskat jutut ja lopputaivutus hotelli huoneessa. Tällainen tanssityyli sopi naiselle erittäin hyvin, siinä tyylissä oli sykettä mukavasti ja laukaisi rentouttavasti. Nainen kävi tällaisissa kapakkatansseissa harva sen viikonloppu, kunnes se tapahtui, eli käry kävi. Eli aviomies sai tietää, mitä se tanssi oli ja erotuli.
Olihan nainen jo antaa lipsauttanut muutaman kerran aviovuoteen ulkopuolella. Joten irtiotto oli jo tapahtunut, eikä avioero enää kirpaissut, eikä hän tuntenut syyllisyyttä, vaan helpotusta, sillä nyt hän voi vapaasti jatkaa "tanssimista". Selvä ihminen kun seuraa tällaista soidinmenotanssia, niin se näyttää helvetin typerältä, ja nimenomaan se miesten tanssi, se näyttää typerältä, harvoin naisten. Miehistä vain harva osaa tanssi, mutta yrittää täytyy, ja se on veikeätä katsottavaa, naisista suurin osa osaa tanssia, joten se on ok, ja on kaunista katsottavaa. Mutta kuten on jo tullut mainittua, eihän se tanssi siinä soidinmenossa tärkeintä olekaan, vaan se hyvän tavaran ympärillä pyöriminen ja pakaroiden puristelu, siis ei omien, vaan toisen miehen vaimon.
No se oli kapakkatansseista, jossa vain laahustetaan ja pidetään soidinmenoja sekä ryypätään.
Muutama sana, sitten näistä lavatansseista. Lavatanssit ovat sekoitus kapakka ja tanssitalo meininkiä. Lavoille tullaan oikeasti tanssimaan ja siellä tanssitaan oikeasti, lavoille tullaan myös pitämään soidinmenoja. Yleensä lavatanssien soidinmenot aloitetaan laahustamalla ensin lavan nurkassa jonkin aikaa tangoja valssintahdissa ja päinvastoin. Sitten siirrytään luontoon tai autontakapenkille jatkamaan soidinmeno sekä pariutumaan. Olen myös havainnut lavojen seutuvilla pyörivän sellaisia pareja, jotka suorittavat vain tätä soidinmenoa ja pariutumista koko illan, käymättä lavalla laahustamassa ollenkaan. Se on varmaan tänä kaunis kesäinen Suomenluonto, joka vetää puoleensa.
Tanssilla ja tansseilla on myös muita ja muille merkitystä, kuin vain tanssijoille. Kuten yrittäjille, yhtyeille ja yhteisöille. Minulle itselleni tanssi on merkinnyt ja merkitsee paljon, koska olen tanssittaja. Olen ollut muusikkona tanssiyhtyeissä, sekä tanssien ja viihdetilaisuuksien järjestäjä. Sävellän myös tanssimusiikkia, jota on myös levytetty, joten koen olevani osa tätä tanssikansaa, mutta en parketilla, koska en tanssi, olen ollut vaan taustalla sekä stagella. Tanssi ja tanssilava tuli minulle tutuksi jo lapsena, elin lapsuuteni tanssilavan kupeessa, tanssilava oli meidän leikkipaikka. Kun lavalla oli tansseja, niin me lapset olimme siellä. Katselimme kun porukka tanssi, ja se näytti jo silloin niin hiivatin typerältä. Kun aikuiset raavaat miehet helmat hei... ei kun pussihousujen lahkeet lepattaen pyörähtelivät, kuin pikkutytöt meidän koulun näytelmässä keijukaisina.
Tanssi on myös näin määritelty. Tanssijoiden liikkeet koostuvat kulloinkin soitettavan musiikin mukaan harkitusti rytmitetyistä kehonliike jaksoista, liikkeistä joihin tanssijalla on sisäinen ja esteettinen tarve. Niin, näinhän se pitäisi mennä, mutta tanssilavoilla vain osalla tanssista tämä toimi, eli meni niin kuin tanssin määrittelyssä sanotaan. Toisaalta, eihän me voida tietää mikä kenenkin sisäinen ja eettinen tarve on. Joten täytyy vain ihmetellä joittenkin ihmisten rytmitaju sekä sisäistä tarvetta erikoisiin liikkeisiin. Mitä järkeä on tanssimisessa? sitäkin on tullut mietittyä ja miettimisen tuloksena olen päätynyt siihen, että se on täysin tyhjänpäiväistä. SIIS tanssi itsessään on tyhjänpäiväistä. Mutta jos se liitetään johonkin kokonaisuuteen, kuten nyt vaikkapa näihin kapakoiden ja lavojen soidinmenoihin, niin silloin se menettelee. Vaikka eihän niissä soidinmenoissa oikeasti tanssita, tanssin varjolla vain touhutaan. Nyt joku päivittelee että, voi hyvä immeinen sentään, opettele ymmärtämään ihmisistä, ja sitä että omasta kehostaan voi ja saa nauttia muutenkin kuin vain seksillä, vaikka vain pelkästään tanssimalla. Kerran eräs pariskunta sanoi minulle, että jos tanssin tapaisia yksinkertaisia elämäniloja ei tässä maailmassa olisi, niin ei tämä olisi elämisen arvoinen paikka heille.. Tämä maailma on täynnä tyhjänpäiväisiä ja typeriä asioita aina jonkun mielestä ja toisen taas ei. Mielipiteitä pitää ja saa olla, mutta tartteeko niitä noteerata? No mihin tultiin.
Kuten jo alussa mainitsin, tanssihan on kehonilmaisua, se on taide- ja urheilumuoto, siihen se saisi jäädäkin ammattilaisten ja artistien hommaksi. Mutta kun amatöörejä kun on kaikessa, niin miksi ei tanssissa.
Toisaalta hyötyyhän näistä amatööritanssijoista rahallisesti monitaho. Näin bisnes vinkkelistä katsottuna täytyy sanoa, että tanssikaa, tanssikaa ja rahaa täytyy tulla. Itsestäni vielä sen verran, että olen ollut kaksi kertaa avioliitossa sekä kerran vain kihloissa, siinä suhteessa ei päästy sen pidemmälle. Minä en ole mikään avioliiton kannattaja, joten olen aina suhteissani pyrkinyt välttämään sitä, mutta ei sitä aina onnistu. Molemmat vaimoni sekä kihlattuni löysin tanssipaikalta, sekä muutaman muun "elämän" kumppanin, mutta en tanssimalla.
Mainitsi aikaisemmin etten itse tanssi, olen kuitenkin kaksi kertaa tan.. ei kun laahustanut, tai paremminkin minut on sinne parketille viety tanssi tarkoituksessa, mutta onnekseni siellä on vain sopinut laahustamaan, enkä näin pilannut sen yön jatko mahdollisuuksia
Kerran olin vaimoni kanssa iltaa istumassa. Vaimo sai minut houkuteltua parketille. Tuttu yhtye soitteli tanssimusiikkia. Tauolla pari yhteen soittajista tuli istumaan pöytäämme, he kertoivat, että heillä oli ollut hauskaa katsellessaan minun liikehdintää, hupaisan näköistä touhua oli ollut.
Toinen kerta sattui myös kapakassa. Menin paikalliseen vain ottaakseni muutamat. Tapasin siinä tiskiin nojaillessani naisen, tai nainen tapasi minut. Hän oli rouva ihmisiä eli avioliitossa. Istuimme siinä iltaa hänen kanssaan, jutellen ja nautiskelle juomaa. Naisella oli taka-ajatuksia minun suhteen, se huomasin jo silloin kun hän tuli viereeni siinä tiskillä ja se huomio lämmitti sydäntä ja heilautti viisari, veri läksi kiertämään, siinä tulpat sai kyytiä. Kun olimme istuneet aikamme ja lääppineet toisiamme, niin nainen ehdotti tanssia, suostuin. Parketti oli täynnä humalaista porukka, nojailemassa toisiinsa. Mekin suoritimme siinä soidinmenomme, jonka jälkeen olimme valmiit seuraavaan vaiheeseen. Nainen varasi meille hotellihuoneen viineineen, joten siirryimme sinne. Ei siitä sitten sen enempää kuin että se nainen maksoi kaiken. Tässäkin tapauksessa tanssista oli suurta hyötyä, vaikka ei tanssittukaan, nojailtiin ja tunnusteltiin vain, liha tuntui kiinteältä ja sitä oli sopivasti, ei luut kolisseet.
Sitä en tiedä miltä meidän soidinmeno oli näyttänyt, yhtyeen kaverit varmaankin olivat kiinnostuneena katselleet, eivät he koskaan maininneet mitään. Yhtye ei kuitenkaan ollut sama kuin aikaisemmalla kerralla, mutta tuttu porukka kylläkin. Niin että tanssimisiin. Minä en tanssi, tanssikaa te muut tai ainakin nojailkaa ja laahustakaa.​ 

Kiitos kun piipahdit, tältä sivulta löytyy linkkejä erilaisiin tositarinoihin sekä kirjoituksiin sekä löytyy audio videoita, joissa on luettuna monotoonisella äänellä erilasia tositarinoita, käy lukemassa sekä kuuntelemassa.

Voit kuunnella tarinoita myös alla olevilta audio videoilta sekä voit kuunnella - Tyttö tienpientareelta - tarinan joka pohjautuu tositapahtumiin, voit myös lukea sen TÄÄLTÄ    Lue myös Mietteitä ja ajatuksia TÄÄLTÄ.

JAA tämä sivun linkki. https://miksieitarina.webnode.fi