HUOM! Tarinat voi lukea ilmaiseksi myös E-kirjana. Klikkaa tästä  myöhemmin tehdyt lisäykset/tarinat eivät ole E-Kirjassa. Elämän tarinaa riittää kerrottavaksi, eli lisää tulee koko ajan joten pysy "linjalla"

Tervehdys, kiva kun tulit - MIKSI EI? - tarinoitani lukemaan, harmi vain ettet viihdy kovin kauaa tarinoitteni parissa. Näin epäilen kokemuspohjalta, tiedän ettei kovinkaan moni jaksa lukea tarinoitani, kovin pitkälle. Syy on yksinkertainen, tarinani eivät ole tavanomaisia, ne ei voi olla tavanomaisia, koska en ole elänyt tavanomaista elämää ja kun kerron tapahtumat, niin kuin ne todellisuudessa oli ja tapahtui, eli olen rehellinen oma itseni, niin ne eivät voi olla tavanomaisuuksia. En väitä etteikö tavanomainen ihminenkin voisi olla oma itsensä, kyllä hän voi olla. Vaikka onkin vain kopio miljoonista ja taas miljoonista toisista ihmisistä, jotka elävät elämänsä samanlailla. Se tapaa elää on turvallinen, se ei vaadi rohkeutta eikä uskallusta. Se elämä on näennäisesti helppoa, sanoo ja ajattelee  vain, -näin tekevät toisetkin-, se ei vaadi paljoa. Sellainen ihminen joka elää erilailla, hän haluaa olla erilainen ja tekee myös asioita erilailla, hän ei kuitenkaan ole huonompi tai parempi kuin toiset, hän on vain erilainen. Myös  sosiaalipsykologit ja sosiologit ovat nykypäivänä sitä mieltä, että monet ihmiset tekevät asioita vain sen vuoksi, koska eivät halua (uskalla) erottua massasta, he haluavat olla kuin toiset ihmiset ja tekevät heidän mallin mukaisesti, eivät ota riskejä. Tämä tarkoittaa sitä, että jotkut ihmiset välttelevät erilaisuutta ihmissuhteissaan, jotta eivät tulisi loukatuiksi, petetyiksi tai jätetyiksi – eivätkä siten riskeeraa mitään, vaikka oma sydän murtuisi.

Kerron tarinoissa elämästäni, omana itsenäni. Tarinat ovat eri genreissä, eivätkä aina aika järjestyksessä. Yritän olla myöskin enempää "jankuttamatta", mihinkä saatan joskus kuitenkin langeta, yritän myöskin olla menemättä liikaa yksityiskohtiin. Ja ennen kaikkea HUOM! Tarinat eivät ole kehumista, mikäli sellainen virheellinen ajatus sattuisi "pujahtamaan" mielen sopukoihin, niin poista se. Muistellessa elämääni, huomasin etten muista tavanomaisuuksista mitään, ne eivät ole jääneet muistiin. Myöskin pilkkujen käytössä tulee joskus nuukailtua tahattomasti.

Synnyin 50-luvun alussa Savon maille, kylään joka ei ollut mikään pieni syrjäkylä, siellä oli kuusi kauppa ja neljä koulua, sekä muun muassa poliisi ja terveys-sisar, oli myöskin sisäoppilaitos ja kaksi hotellia ym. Synnyin perheeni toiseksi lapseksi. Isäni oli lupsakka savolaismies ja äitini "kiree" Hesan kimma, kiree siis luonteeltaan. Kontrasti äidin ja isän välillä oli mahtava. Äitini isoisä oli sanonut isälleni hänen avioiduttuaan äitini kanssa, -nyt otit elämän riesan itsellesi-. Isä jaksoi sitä elämänriesaa 70 v kunnes kuoli 93v, ja riesa itse elää vielä ja on 95v.

Kouluajastani sen verran, että olin erilainen jo silloin, tein asioitajoita joita eivät toiset oppilaat tehneet, joten vuotta vanhempi veljeni katsoi asiakseen huomutella siitä minua - älä teet noin, eihän toisetkaan tee -. Kai se tämäkin oli sitä erilaisuutta, kun sain hymypoikapatsaan ja voitin suomen koulujenvälisen kirjoituskilpailun pääpalkinnon kirjoituksellani -alkoholi ja kuolema-. olin tuolloin kansakoulun neljännellä luokalla. En ottanut kumpaakaan "palkintoa" vastaa, evaan jätin menemättä koulun kevätjuhlaan missä ne olisi annettu, äitini oli ottanut ne. Opettaja kysyi kesällä (asuimme samassa pihapiirissä) miksi en ottanut palkintoja vastaa, vastasin, etten käy koulua palkintojen takia. Tein tuohan aikaan kaikenlaista mikä ei ollut niin tavanomaista ikäiselleni. Sunnittelin muun muassa "aikanikuluksi" auton, sunnittelin korin, lisäsin siihen moottorin (mikä oli moottoripyörän moottori), lisäsin siihen sopivan vaihteiston, mikä oli harlikan kampiakseli vaihteisto, muun tekniikan kopsasin sieltä sun täältä, eli jo olevista valmiista autonosista. Tietoa oli helppo saada, koska koulu ja kirjasta oli lähempänä kuin paskahuussi. Eräs autoalan insinööri meillä käydessään katsoi suunnitelmiani ja sanoi, auto toimisi jos sen kokoaisi näiden piirustusten mukaan. Harrastin myös toisenlaista piirustusta, sillä piirsin jo alaluokalla ollessani opettajasta kuvan, kuvan joka oli luokan seinällä vielä 45 vuotta myöhemmin kun kävin siellä koululla/kotona, kuva oli täysin opettajan näköinen, eli oli realismia. Näistä "luovista" harrastuksistani mainitsen vielä säveltämisen, sillä ensimmäisen sävellykseni jo silloin, eli kirjoitin nuotit paperille, mutta en nyt enempää musiikista vaan tuonnempana. Tässä kohtaa mainitsen tällaisen pienen sivuseikan, että vietin lapsuuteni koulu ympäristössä. Aluksi koulu oli kotini, myöhemmin valmistui meille kotitalo noin 100 m päähän koululta. Minkä vieressä oli isäni sekä minun synnyin koti, olen syntynyt isäni kanssa samaan pirtin samaan sänkyyn, tosin nämä tapahtuivat reilun 20v välein. Naapureita olivat opettajat ja heidän perheensä. Siinä syy miksi uskalsin olla jo koulussa  "oma itseni".

Koulussa ja sen ympärillä tapahtui, joten ajasta olisi paljon kerrottavaa, kuitenkin kerron vain tapauksen joka on jäänyt erityisesti muistiin, luulen myöskin ettei tällaista kouluissa usein tapahdu. Meidän kylän nuohoojanpoika (perhe asui savupirtissä metsän keskellä, nuohooja savupirtissä, no eipähän tarvinnut ainakaan kotona enää töitten jälkeen nuohota, ainakaan piippua), tämän nuohoojanpoika Leksa suuttui opettajalle oppitunnilla. Välitunnilla hän kävi hakemassa koulun navetasta narun, teki siitä hirttoköyden, jonka ripusti luokan vieressä olevan puunoksaan roikkumaan. Heti seuraavan oppitunnin alussa Leksa nousi pulpettinsa viereen seisomaan, alkaen samalla huutaa kovalla äänellä opettajalle, "jos sinä saatanan ukko et lopeta tuota jatkuvaa vittuilua, niin tuolla oksassa roikkuu kohta muutakin kuin tuo pelkkä nuora, ja osoitti hirttosilmukkaa". Ope ei sanonut siihen mitään, vaan poistui luokasta. Hetken kuluttua hän palasi luokkaan, ja oli kuin ei olisi tapahtunut mitään ihmeellistä. Parin tunnin kuluttua koululle ajoi taksi Alpo, mukanaan hänellä oli kyläpoliisi Samppa. He ottivat Leksan sekä hänen veljen Laten mukaansa ja ajoivat pois, eikä pojista sen jälkeen kuultu mitään muuta kuin, että heidät oli viety kasvatuslaitokseen. Urheilusta  sen verran, etten ollut mikään urheilijanuorukainen koulussa, enkä muuallakaan. Ainoastaan nyrkkeilyä olen harrastanut, se oli kova juttu 60-luvulla, jos osasit nyrkkeillä tai olit jopa otellut, niin olit jees. Minäkin olin kai jees, koska olin otellut yhdenkerran, mutta vain sen yhden kerran ja siitäkin matsista kerron myöhemmin. Vaikka en ollut  urheilijanuorukainen, niin kerran kuitenkin jouduin kunnan/kaupungin koulujen välisiin juoksukilpailuihin, jouduin vahingossa. Vahinko tapahtui meidän koulun kilpailuissa, kun en tiennyt mitä vauhtia yleensä juoksevat. Karsinta eriä oli useampia ja luulin joutuneeni huonoimpaan erään, joten juoksi mitä juoksin, en kuitenkaan kovaa, silti voitin sen erän, harmikseni se olikin kovin erä, joten kunnan/kaupungin koulujen kilpailuihin. Mokasin sielläkin, ensiksi mokasin oman koulun kisoissa ja sitten karsinta kisoissa. Miksi kukaan ei juokse kunnolla vaikka ovat olevinaan juoksijoita, ajattelin minä, nyt sitten minun täytyy juosta kilpaa, vaikka en ole mikään kilpajuoksija. Kilpailu minne seuraavaksi jouduin meidän kunnan/kaupungin koululaisia edustamaan (oli lääninkoulujen kisa, eli vähän isompijuttu) meni minun ja Reksin osalta pipariksi, koska myöhästyttiin sieltä. Sinne kanssani juoksemaan lähteneen Reksin toimesta. Reksille oli juoksua tärkeämpää käydä tyhjentämässä kaupungin uimarannan pukukopissa ihmisten vaateidentaskut. Lupasin pitää operaatiosta turpani kiinni ja sain siitä hyvästä jäätelöä ja limpparia Reksiltä. Koulutoimen johtaja vittuili aika rankasti meille kun menimme myöhästyneinä sinne kilpailuihin, minulle se sanoi, saisit luovuttaa saamasi karsintakilpailu palkinnot hänelle, koska en ole käytökselläni ansainnut niitä, en luovuttanut, koska ei niitä minulla ollut, koska en kerännyt palkintoja, en siis koskaan hakenut niitä, läksin pois paikalta ennen palkintojenjakoa. Tästä urheilusta on jäänyt sellainen maku, että "lahjattomat" harjoittelevat eivätkä kuitenkaan pärjää, ja toiset ei harjoittele mutta kuitenkin pärjää??? Tästä kilpailumatkasta oli lehdessä maininta seuraavan päivän lehdessä, meitä ei kuitenkaan tuloksissa mainittu. Mutta lehdessä oli kahdesta urheilijanuorukaisestakuva, eli minusta ja Reksistä, kuvan otti meidän kylän Mike, hän oli paikallisessa lehdessä urheilutoimittajana. Ope kysyi seuraavana päivänä koululla, miksi nimiämme ei mainita tuloksissa, sanoin, että myöhästyimme, ja selityt kelpasi naapurinsedälle, siis opelle. Silloin oli koulusta kesäloma, mutta meidän täyty tulla koululle tai Reksin täytyi minähän olin jo siellä.

Tuohon aikaan, eli koulun ylemmillä luokilla ollessani, meillä pojilla oli tapana rassata polkupyöriä tai Jawa mopedeja, Jawa mopedit ja muutkin mopedit olivat kova juttu, jo sellainen oli, harvalla oli. Minua sellainen polkupyörien ja mopedien  rassaaminen ei kuitenkaan pahemmin kiinnostanut. Minua kiinnosti jo siihen aikaan tytöt, sekä niiden "rassaaminen".  Aina löytyi tyttö, joka salli hivenen "rassailua", sitten kouluun tulikin tyttö, jolla oli omat ja paremmat tavat. Hän salli vain hivenen rassaamista, ja sitten olikin jo ruvettava oikeisiin hommiin, eli hoonaamaan, joku oli jo opettanut sen hänelle. Mikä "oppi" antoi pontta minunkin "hoonaushommille" sen verran tehokkaasti, että aloin harrastaa sitä aina kun oli tilaisuus, ja se johti siihen että menin jo 16 vuotiaana ensimmäisen kerran kihloihin, mutta en kuitenkaan tytön kanssa jonka opetti ne hommelit, kerron siitä tarkemmin seuraavan tarinan loppupuolella.

Pääsin 16 vuotiaana kaupungin huoltoasemalle kesätöihin. Se oli hyvää aikaa, tyttöjä riitti sekä railakasta  meininkiä. Pääsin myös porukoihin/piireihin joissa oli kaupungin "eliitin eli rikkaiden jälkikasvua", Muun muassa oli liikennöitsijän (linja-autoja ja rekkoja) sekä hotellinomistajan tytöt, heidän kanssaan liikkuminen aukaisi ravintoloiden ovet alaikäisellekin eli minulle. Aprikoin tässä nyt ensiksi, miksi tai niin miksi?? Pääsin mukaan sen pikkukaupungin eliitti vai olisiko parempi sanoa eliittivanhempien kersojen porukoihin, se miksi pääsin, se nyt on???? Voi olla ehkä käytös, taustat tai musiikki, vai voisiko olla... ulkonäkö ja tyyli "taaplata". Tuohon ulkonäkö asiaan en ole koskaan kiinnittänyt huomiota... johtuu kai siitä, että se on aina ollut mukana, tuttu pärstä? Vuosikymmeniä myöhemmin tämä sama asia palasi mieleeni kun tyttärentytär kysyi minulta katsellessaan vanhoja valokuviani, kuka mies tässä kuvassa on, kuva oli jostain 60- lopulta. Sanoin, että minä. Tyttö katsoi hetken minua, ja sanoi sitten, aika rajuuuu.... sanoi sitten kaikille muille huoneessa oleville, katsokaa tätä kuvaa, ja näytti sitä muille huoneessa oleville, sanoen samalla, se on ukki. Hänen miehensä katsoi kuvaa hetken, sanoi sitten, ei oo, tuo on Leonardo DiCaprion nuoruuskuva. Siihen tyttärentytär sanoi, ei voi olla DiCaprio, eihän se tuohan aikaan ollut edes isänsä heiluvissa. Vaikka itse sanon sen, niin se kuva oli tosi "makee". Kuvan oli ottanut erään tyttö, tyttöjen sisäoppilaitoksen asuntolassa aamuyöllä, menin sinne sisäoppilaitokseen aina ikkunan kautta tyttöjen kanssa "hoonailemaan". Nykypäivän laimeaan muotiin verrattuna 60- luvun lopun ja 70-luvun alun muoti oli jotenkin "rajumpaa". Olihan silloinkin, niin sanotut armeijankoviksia (muka) ja tavantallaajia jotka kulkivat teryleenihousuissa ja kumisaappaat, päällään toppatakki ja pääsään hankkia lippis. Olin silloin omalla tavallani edelläkävijä, etenkin oman kaupunkini muotimaailmassa, kuljin usein muotisuunnittelijoiden suunnittelemissa muotivaatteissa, joita en kauppojen hyllyistä löytynyt, vaan kävin ostamassa vaatteeni Helsingistä. Oli siis uniikkia jätkä, aikakin meidän kaupungissa. Poikien vai pitäisikö sanoa miesten mielestä olin homo, mutta tyttöjen ja naisten mielestä "makee" ja se riitti minulle, en koskaan yrittänyt mielistellä miehiä, en siis ole homo. Siinä oli sitä pohdintaa syistä miksi minut hyväksyttiin "piireihin".Huumeitakin niissä porukoissa/piireissä liikkui jonkun verran, eikä se ei ollut "kova" juttu, hyvin harva käytti niitä, minä en niihin koskenut, eikä ne huumeet siihen aikaan vielä tainneet olleet niin rikollistakaan tai käyttäjiä ei kytätty. Kerran  huumeporukka, eli rikkaiden jälkikasvu läksi "hienolla ja kalliilla"  CD.mallin Sitikalla hakemaan kamaa Ruotsista. Sitikan jolla he matkaan läksivät omisti tilitoimistonomistan useassa kaupungissa omistava henkilö ja autoa ajoi silloin Ruotsin reissulla hänen poikansa  ja hänen mukanaan olivat  hautaustoimiston/elokuvateatterin omistajan tytär sekä marketkauppiaan poika. Paluumatkalla  suomeen Haaparannan kautta he ajoivat Tornion seutuvilla tantereelle, sillä seurauksella että mukana ollut tyttö kuoli. Poliisi ei kuitenkaan tutkinut tarkemmin heidän autoaan, joka oli poikien onni, koska autossa oli vähän "kamaa", ja he saivat hakea auton "kotia". Kyseiset "rikkaiden kersat" eli pojat soittelivat paikallisessa yhtyeessä, he eivät kuitenkaan olleet kummoisia soittajia, heillä oli vaan kaupungin parhaat soittokamat. Itse soittelin tai paremminkin harjoittelin erään tanssiyhtyeen mukana siihen aikaan. Kotona meillä oli täydelliset yhtyeen soittokamat, oli rummut, bassokitara, sähkökitara, mandoliini jota iskä soitti, sekä urut, ne soittokamat ei kuitenkaan olleet mitään hyvät. Rummut oli ostettu Puolalaiselta Pepper combo trio.ta, ulkokalvot, siis rumpujen ulkokuori oli hajonnut pohjolan yössä. basso oli itserakennettu ym vastaavaa. Tästä musiikkiurastani sen verran että ensimmäisen sävellykseni tein noin alakouluikäisenä, siis ihan nuotit kirjoitin, myöhemmin olen sitten tehnyt sävellyksiä eri yhtyeille ja artisteille, joita on levytetty, mutta siitä myöhemmin. Huoltoasemalla kesätöissä ollessani, tuli sinne kerran kanssani juttelemaan Esko, tanssiyhtyeen rumpali, hän oli yhtyeestä, joiden harjoituksissa kävin soittelemassa. Me juteltiin tietenkin musiikista ja soittimista, myös siitä, että minun pitäisi saada kunnon bassokitara, mutta kun ei ole rahaa ja ne oli 60-luvulla kalliita, siis kunnolliset, monet sen ajan jopa huittu yhtyeet tekivät itse laitteensa ja soittimiensa, suomalaisista mainittakoon The First ja Ruotsalaisista The Spotnicks . Huoltoasemanomistaja kuuli jutustelumme ja tuli luokseni, ja sanoi, paljonko tarvitset rahaa, sanoin summan, jolle summalle hän kirjoitti shekin ja antoi sen minulle, ja sanoi käy hakemassa kitara. Kävin hakemassa bassokitaran ja ostinkin kaupungin parhaan bassokitaran, sen musiikki kaupanomistaja oli samalta kylältä kuin minäkin, lisäksi hän oli tunnettu muusikko sekä tunnetun levylaulajan aviomies. Tämän jälkeen soittohommiin suhtautui entistä innokkaammi. 

Tuolloin 16 vuotiaana huoltoasemalla kesätöissä ollessani menin kihloihin, ja tietysti tytön kanssa, en kertonut kihlauksesta mitään vanhemmilleni, mitäpä se heille kuuluikaan. Kotona käydessäni laitoin sormuksen taskuun. Se kihlaus purkautui kun tyttö rupesi höpisemään avioitumisesta, häämekkoakin oli käynyt jo sovittelemassa, se riitti minulle, en seurustellut avioliiton takia vaan....niin no, varmaan tiedättekin miksi tyttöjen kanssa ollaan, tai ainakin minä olin!!

Ennen armeijaa, elämäni oli melkeinpä ainoastaan bilettämistä ja "herkuttelu tyttöjen kanssa", minkä seurauksena tapahtui se, mikä ei ollut tarkoitus, eli vanhanaikaset, eli tyttö pamahti paksuksi. Sitä mahdollisuutta en ottanut vakavasti, vaikka tiesin sen, naitiin vaan. Kun oli pillun päällä, niin ei siitä hevin pois lähdetty. Tyttö joka pamahti paksuksi oli 17 v ja toiselta paikkakunnalta kaupunkiin opiskelemaan tullut suursikalanomistajantytär. Tyttö ei ollut ennen saanut mulkkua, eikä muutakaan käyttänyt mitään vastaavaa "sauvaa", joten minä sain kunnian olla tunnelinavaaja, edellä mainituin seurauksin. Seurustelin, tai ei se mitään oikeaa seurustelua ollut, olin vain sellaista, ole nyt hänen kanssaan kun ei muita olemaan. Näin se meni ainakin minun osaltani, rumasti sanottuna hän oli vain "hätävara". Sitten tytön opiskelut  päättyivät, ja hän palasi kotiinsa eri paikkakunnalle. Meni pariviikkoa ja tyttö soitti ja kertoi odottavansa lasta, ja sanoi haluavansa heti naimisiin. Ai kun ihana kosinta, haluan heti naimisiin, aika romanttista ja vielä tytön suorittamana. Hyväksyin pienen puhelin-neuvottelun jälkeen tytön "kosinnan", Ok mennään naimisiin jos niin haluat. Tuota lupausta oli seurannut tavanomainen "rituaali", eli kihlaus, sormukset oli ostettu ja kihlajaisetkin pidetty? Käytän sanaa OLI, koska itselläni ei ole minkäänlaista muistikuvaa moisista tapahtumista, eli mistä kihlat oli ostettu ja missä kihlajaiset pidetty, varmaankin jonkin tärkeämmän asian ohessa tapahtuneita juttuja. Lisäksi tyttö oli seitsemäntoista (17v) eli alaikäinen, joten vihkilupa täytyi saada presidentinkansliasta

Tytön kanssa sovin, etten osallistu mitenkään häidenjärjestelyihin, hän saa hoitaa kaiken äitinsä kanssa. Ainoa vaatimukseni oli vain, että vihkitilaisuuden on lyhyt ja pienimuotoinen, eikä saa olla kirkossa. Tilaisuuteen kutsutaan vai lähimmät sukulaiset jos heitäkään. Mitään pippaloita eikä muutakaan häähölynpölyä ei saa järjestää. Pyysin tyttöä ilmoittamaan sitten minulle missä ja milloin moinen tilaisuus on, niin tulen paikalle. Tyttö järjesteli asiat äitinsä avustuksella, ja ilmoitti sitten ajankohdan ja paikan  minulle. Kuten jo aikaisemmin kerroin, ainoa vaatimukseni oli pienestä vihkitilaisuudesta, mutta tyttö olikin äitinsä kanssa järjestänyt isot kirkkohäät. Ensimmäinen ajatukseni oli silloin, kun sain tietää mitä he olivat järkkäilleet, ei perkele, tuonko kanssa pitäisi mennä naimisiin, eihän tuohon voi luottaa. Itse olen sellainen, että minkä sovin, se pidän. Joten vaadin sitä myös muilta, enkä tykkää yllätyksistä. Eli tässä kaikki meni pieleen, ja vitutus oli sen mukainen. Koko avioliittosysteemi ja se hälynpöly sen ympärillä närästi ja närästää edelleen. Oli muuten ainoat häät, missä olen ollut mukana, vieraana tai kahlittavana. Häät on huonoa teatteria, teatterista kyllä tykkään, mutta en huonosta teatterista.

HÄÄT

Hääpäivän aamuna äitini tuli herättelemään, vaikka kukkokaan ei ollut vielä laulanut, oli aikainen aamu. Hän patisteli nousemaan ja rivakkaan, sekä menemään pesulle ja paskalle. Asuin silloin tilapäisesti vanhempieni luo, koska muutaman päivän päästä oli armeijaan lähtö. Könysin sängystä tekemään aamutoimet, joka jälkeen laitoin Hesasta äkäiseen hankitut muodikkaat vetimet ylleni. Sitten ajamaan kirkolle, joka oli toisella paikkakunnalla, matkaa oli n.100 km, mukaani läksivät äitini ja isäni sekä pikkuveli ja siskotyttö. Äitini kysyi matkalla, mitä avioliitto merkitsee sinulle, tuleeko mikään muuttumaan. Puoliunisena ja tokkuraisena autoa ajaessani mietin kysymystä hetken, ja vastasin sitten, ettei sillä mitään käytännön merkitystä ollut, jatkan elämääni samalla tavalla kuin ennenkin. Ajoin autoa puoliunessa ja tokkurassa, miksi? Syy oli tietenkin väsymys, koska en ollut nukkunut, ainoastaan hetken torkahtanut ennen herätystä. Olin edellisenä iltana bändin kanssa keikalla, jonka jälkeen menin yhden tytön luo, jonka tapasin siellä tansseissa. Tyttö oli romanipojan kihlattu, tyttö ei itse ollut romaneja. Tytön sulho oli ravimiehiä, ja oli sen viikonlopun jossakin kauempana raveissa. Emme voineet kuitenkaan olla tytön kanssa julkisesti yhdessä, emme edes yöllä, joten menimme eri matkaa ja eri aikaan tytön kämpälle. Kaikki meni hyvin, ja meillä oli mukava yö "naks naks". Aamulla ennen kukonlaulua menin sitten vanhempieni luo, torkahdin ja heti herätys joten siitä se puoliunisuus johtui. Kun saavuimme kirkolle, vaimontekele oli siellä odottamassa. Hän oli varannut minulle parturin, joten menin sinne. Parturin mielestä ei hiuksilleni kuitenkaan kannattanut tehdä mitään, koska ne olivat hyvät. Minulla oli "Beatles-tukka + mini-vogue", se oli silloin muotia nuorilla miehillä, etenkin meillä muusikoilla piti olla sellaiset hiukset, omasta mielestämme ainakin. Kylillä sitä hiusmuotia kutsuttiin tiekarhun repimäksi turpeeksi. Vaimontekele oli käynyt myös samalla parturi/kampaajalla laitattamassa kammottavan permanentin hiuksiinsa, ei saatana ajattelin kun näin hänen pehkonsa. Mutta vai ajattelin, en sanonut mitään. Normaalisti vaimon tekeleellä oli pitkät suorat hiukset, se tyyli sopi hänelle hyvin. Mutta nyt hänellä oli tehty permanentti, ei saakeli, tytöstä oli tehty vanha akka, siis hän näytti vanhalta akalta. Parturi käynnin jälkeen menimme kirkolle, missä tyttö meni sakastin puolelle laittautumaan, mekko ym. Tuli sitten luokseni kirkoneteiseen, missä odottelin ja vitutti niin perhanasti. Vitutus johtui ensinnäkin syystä, ettei se teatteri miellyttänyt. Eikä se vitutus yhtään helottanut, kun vilkaisin kirkkosaliin. Sillä käytävän vasemman puoleisilla penkeillä istua törötti porukkaa penkit täynnä (vaimon tekeleen porukkaa), oikealla puolella käytävää oli neljä henkilöä, eli minun isä ja äiti sekä sisko ja veli. Vanhin veljeni ja toinen siskoni eivät tulleet, en tiedä tiesivätkö he edes niistä häistä mitään. Itse minä en ainakaan niistä kenellekään huudellut. Toisaalta en minäkään ollut siskoni enkä veljeni häissä. Minulle olisi ollut silloin ihan sama vaikka siellä ei olisi ollut ketään. Siinä kirkoneteisessä seistessä kävi myös mielessäni ajatus että, olisikohan paras vaan häippäistä. Mutta päädyin kuitenkin vain perkeleitä latelemaan mielessäni, vitutus oli kuitenkin rankkaa. Kirkko höpötyksen jälkeen menimme valokuvaajalle, sama kuvaaja oli myös kirkossa kuvaamassa. Hääkuvaa ottaessaan kuvaaja sanoi, saisiko vähän hymyä, sanoin siihen, ei tässä nyt pahemmin hymyilytä. Eikä hymyä niissä hääkuvissa näy, siis minulla. Häävastaanotto oli tytön (vaimon) vanhempien maatilalla. Otimme siellä onnitteluja vastaan, pöydän takana seisten, ja siinä pöydällä paloi kaksikynttilää. Siihen tuli pariskunta onnittelemaan, mukanaan pienet lapset, lapset halusivat myös onnitella. Kumarruin pöydän yli kättelemään lapsia, silloin tuli tarttui kynttilästä hiuksiini. Sain sammutettua tulen nopeasti, eikä siinä vahinkoa tullut, mitä nyt hiukset olivat lyhyemmät toiselta puolen. Äitini kertoi myöhemmin, että olin siinä tilanteessa käyttänyt sopimatonta kieltä. Häävieraat olivat katselleet toisiaan montut auki. Itse en muista mitä tuli sanottua. Monet ovat kyselleet meidän hääyöstä, olen vastannut, ettei minulla ole muistikuvaa hääyöstä. Se etten muista, ei johdu päihteistä eikä muusta vastaavasta. Voi olla ettei mitään muistamista ole, eli se hääyö ei ollut kummoinen, tai sitä ei ollut laisinkaan. Itse uskon ettei sitä ollut laisinkaan. Voi olla, että vaimo jäi häiden jälkeen kotinsa, ja minä läksin kotini. Me molemmat asuttiin silloin vanhempiemme luona/taloissa eri paikkakunnilla, välimatkaan n.100 km. Vaimoni kotipaikka oli siis maalla, eli hän oli maatilan tyttöjä, hänellä oli kaksi veljeä. Maalla pukeutuminen siihen aikaan oli vielä hyvin "standardisoitua", ja kaavamaista ainakin miehillä. Arkisin maalaismiehet/pojat pukeutuivat tyyliin, pusakka/toppatakki, hankkijanlippis, kumi/nahkasaappaat ja sarkahousut. Juhlaan he pukeutuivat mustaan pukuun, valkoiseen kauluspaitaan ja kravattiin sekä mustiin nahkakenkiin. Minä vietin paljon aikaani Helsingissä, koska äitini oli/on stadin gimma, ja hänen sukunsa asuu siellä. Isäni oli lupsakka savolainen, oikein puoleensa vetävä tyyppi. Eikä sitä vetoa stadin gimmakaan voinut vastustaa, joten hän oli jäänyt maalle. Minä olin siis paljon sukulaisissa Helsingissä, ja lisäksi soittelin kotikaupunkini bändissä. Joten vaatetukseni ja ulkonäköni muovautui paljolti niiden pohjalta. Tuoreen vaimoni perheelle tämä antoi aiheen arvostelulle. En pukeutunut samoin kuin toiset, tukka ei ollut samalailla leikattu kuin toisilla. Lisäksi minulla oli "pukinparta" ja viikset. Vaatteeni oli osin hankittu Intian basaarista, osa oli Kari Lepistön suunnittelemia muotivaatteita, olin kauhistus sillä perheelle. Mutta onneksi minun ei tarvinnut käydä siellä usein, eikä siten viettää aikaani heidän kanssaan. Tai olisihan minun pitänyt vaimon takia käydä siellä useamminkin, mutta....? Kun häistä oli kulunut viikonpäivät, niin meni pistäytymään sillä. Ajattelin silloin vain käydä vaimoani moikkaamassa, ennen armeijaan lähtöäni. Se oli virhe liike. Sillä vaimoni ja hänen äitinsä (anoppini) läksivät kierrättämään minua näytillä sukulaisten luona. - Tässä se nyt on meidän tyttären aviomies -. Voi vittu, silloin tiesin miltä eläintarhanapinasta tuntuu kun sitä töllistellään. Suurin osa näistä ihmisistä, joiden luona käytiin, oli nähnyt minut jo häissä. Kuitenkin piti vielä "sirkuskiertueelle" lähteä. Kiertuetta varten anoppi oli hankkinut minulle "pellevaatteetkin", oli mustapuku, valkoinen liian suuri kauluspaita, kravatti sekä saatanan kiiltävät vanhanaikaiset mustat nahkakengät. Kun sain tietää että, se pieni vihkitilaisuus olikin muuttunut kirkkohäiksi. Niin kävin hakemassa Helsingistä, vain ja ainoastaan sitä tilaisuutta varten vaatteet. Jotka olivat musta/vaaleanruskea viirukaspuku, paksupohjaiset värikkäät kengät (pääväri tummanruskea, jossa mustia ja kermanvärisiä raitoja), kellertävä kauluspaita ja ruskea krosetti. Mutta nämä vaatteet eivät kelvanneet anopinkiertueelle, ei ne varmaan olisi kelvanneet häihinkään. Mutta onneksi hän ei voinut sille mitään. En varmaankaan ollut "sirkuskierroksen" katsojille miellyttävä tuttavuus, näin uskon. Yritin tosin hymyillä ... mutta...mutta ei se tainnut onnistua, ainakaan luontevasti, se oli teatteria. Kahvit join ja pullat söin, mutta olin turhautunut ja poissa oleva. Sen varmaan kaikki älylliset huomasi.

AVIOLIITON LOPPU

Kun ennen armeijaa purjehdin avioliiton satamaan, (siis kävin tässä välissä armeijan omalla tavallani, mutta siitä kerron hieman tuonnempana), niin siis purjehdin ("paatilla joka ei ollut kummoinen"). Ajatukseni oli jo silloin vain ensin kokeilla, katsoa tuleeko siitä avioliitosta mitään, eihän sitä muuten voinut tietää, ellei kokeillut. Kun olin armeijan omalla tavallani suorittanut ja pääsin siviiliin, niin asetuin asumaan kotikaupunkiin, kuulostellen sieltä käsin mikä on avioliiton tilanne. Vaimo jatkoi pojan kanssa elämäänsä kirkonkylällä kotiseudullaan, rakentaen sinne meille omakotitalo. En osallistunut tähän talohommaan mitenkään, se oli vaimon ja hänen vanhempiensa hommia, häälahjaa sekä ennakkoperintöä. Syy tällaiseen ja erikoiseen asuinpaikka järjestelyyn sekä yhteisen elämän aloitukseen oli se, että halusin testata, onko meillä edes mitään avioliittoa, muualla kuin paperilla. Miksi epäröin koko avioliittoa ja sen mielekkyyttä. Ensinnäkin minusta avioliitto on kahden ihmisen yhteispeliä ja vain heidän, eli avioparin. Meidän avioliitossamme tämä ei mennyt näin. Aloin epäillä että tytön puolesta ohjat on jonkun toisen käsissä. Epäilyille antoi aiheen, se suuri muutos mikä oli tytön luonteessa ja käytöksessä tapahtunut, siitä ajasta jolloin me seurustelimme. Silloin hän oli aivan eri tyttö, luonteeltaan sekä tavoiltaan. Muutettuaan takaisin kotiseudulleen hänestä tuli eee ee, en minä, eee myö, eee ee tyttö, jolle ei kelvannut mikään. Tällaiseen asenteen ja jopa luonteen muutokseen oli suurin syyllinen hänen äiti. Jonka vaikutuspiirissä tyttö ei ollut kun tapasimme ja seurustelimme, koska hän opiskeli silloin minun kotikaupungissani. Siellä hän oli aivan eri tyttö, hän oli oma itsensä, mukava rakastettava tyttö. Siis tytön äiti pilasi kaiken, tekemällä kaikki suunnitelmat avioliittomme ja elämämme suhteen, eikä tyttö uskaltanut panna hanttiin, koska hänen kotonaan äiti määrää kaiken, sillä myös tytön isä kaksi veljeä olivat täysin äidin komennossa. Joten minultakaan ei kysytty mitään, minulle vain kerrottiin, mitä oli päätetty, vaikka kyse saattoi olla yksistään minusta. Koska minä olin päättänyt siihenkin asti itse elämästäni ja asioistani ja teen sen jatkossakin, niin tämä sanelu systeemi ei minulle kohdallani toiminut, joten aloin miettimään sen avioliiton toimivuutta. Meillä oli etäavioliitto joka ei toiminut ollenkaan, eikä siinä ollut muutenkaan mitään järkeä. Joten elelin kuin poikamies konsanaan. Vaimo ei tiennyt tästä minun poikamieselämästä mitään. Hän tuli yllättäen asunnolleni, ja luuli kaiken olevan ok. Syyksi tälle yllättävälle vierailulle hän kertoi, ikävän. Sanoin. - Jaa vai niin, ihanko oikeasti ikävä, vai oletko äitisi asialla. Mutta nyt et voi kuitenkaan jäädä tänne, koska minulla on tapaaminen -. Vaimo katsoi epäröiden (hän aavisti jotain), kysyi sitten,- onko sinulla toinen,- Vastasin, - on toinen ja kolmaskin. Ja se oli totta, se kolmaskin, sillä seurustelin silloin kahden eri tytön kanssa. Olihan siinä pelaamista että sai "vuorot" molemmille järjestettyä, yhtä aikaa kun ei molempia voinut. Tämän kuultuaan vaimo rupesi pillittämään, ja kysyi - miksi, mitä tein väärin. Vastasin, - sillä nyt ei enää ole mitään väliä, mitä teki oikein ja mitä väärin, nyt asia on näin, eikä muuksi muutu -. Vaimo pyysi etten jättäisi häntä, siihen pyyntöön en suostunut. Siinä oli sitten sitä kaikenlaista tunteitten sekamelskaa. Sitten kun se vaihe oli ohi ja hän koonnut itsensä, niin me keskusteltiin asiat selviksi, sovittiin että vaimo hoitaa erojärjestelyt, niin kuin hoiti häätkin, minä tulen sitten erokäräjille, jos on tarvis. Keskustelun jälkeen itkuinen vaimo soitti serkulleen, joka sitten haki hänet. Seuraavana päivänä sain puhelun tytön siis vaimoni äidiltä, eli anopilta. Hän kysyi, mistä tässä on kysymys, kun tyttö ei osaa muuta kuin itkeä. Sanoin, kyllä sinä sen tiedät, mistä on kysymys, ethän sinä muuten soittaisi. Annoin hänelle myös neuvon, millä voisi lopettaa tytön itkun, neuvoni oli, - kertokaa tytölle hyvä vitsi, niin itku muuttuu nauruksi, sillä vitsihän tämä meidän avioliittokin on-. Siihen rakastettava anoppi vastasi, jos näen sinut vielä joskus, niin saat kirveen otsaasi, vastasin siihen, kannatko aina kirvestä käsilaukussa ja katkaisin puhelun. Siihen aikaan avioerolle täytyi olla syy, tässä tapauksessa syy oli minun huorinteko (silloinen tyttöystäväni kävi todistamassa että olin ollut hänen kanssaan sukupuolisessa kanssa käymisessä, eli tehnyt huorin) ja ero myönnettiin heti. Minut tuomittiin vielä maksamaan korvauksia vaimolleni henkisestä kärsimyksestä. No se oli siinä ja matkani jatkui.

Mutta sepä ei ollutkaan siinä, koska me oltiin taas vuosia myöhemmin yhdessä exsän kanssa avioerokäräjillä. Hänen uusi aviomiehensä syytti häntä huorinteosta ja haki avioeroa, ja avioero myönnettiin heille. Olin todistajana tässä avioero oikeudessa, koska exän huorinteko tapahtui minun kanssa. Tapaus oli tällainen. Olin exsän kotikylän kapakassa erään tunnetun artistin mukana, hän oli esiintymässä siellä, hän on nykyisinkin hyvin tunnettu artisti. Exsä tuli sinne kuuntelemaan musiikkia. Keikan jälkeen artisti ja bändi läksi kotia kohti, mutta minä jäin kylälle, ja menin exsän luokse yöksi, siihen taloon joka oli alun perin rakennettu meille häälahjaksi. Exsän aviomies oli matkoilla, ja piti olla siellä vielä muutaman päivän, mutta tulikin pahaksi onneksemme jo aamuyöllä kotiin. Läksin silloin exsän pyynnöstä tienpäälle, koska hänen aviomies alkoi riehua, särki muun muassa oven ja huonekaluja. Minä kävelin paljain jaloin paikalliselle taksiasemalle, siellä ystävälliset taksimiehet antoivat minulle sukat jalkojeni lämmikkeeksi, jalkani oli aivan jäässä koska oli syksy ja lunta maassa. Sitten taksimies soitti sen kapakan vastaavalle, jossa olin ollut esiintymässä, tämä naisvastaava käski tuomaan minut hänen asunnolleen (mitään seksuaalista ei kuitenkaan asunnolla tapahtunut, koska tämä vastaava oli lesbo, olin ollut hänen kanssaan aikaisemmin pari kertaa samoilla jatkoilla ja yäg nähnyt hänen olevan lesbo). Seuraavana aamuna töihin mennessään exsä toi tavarani sinne asunnolle. Hän tiesi missä olin, koska vastaava oli aamuyöllä soittanut hänelle. Menin sitten taksiasemalle, kysymään mitä olen velkaa, vastaus oli että asia on hoidettu, luultavasti tämä ravintolan vastaava oli hoitanut asian. Seuraavaksi menin kukkakauppaan ja kysyin, onko ruusuja, kauppias näytti ruusut. En tiennyt paljoko niitä oli, mutta käskin viemään ne kaikki exsälle, ja lähettämään laskun minulle, annoin hänelle laskutustietoni. Mainittakoon että tämä kukkakauppias asui vuokralla siinä exsän talossa, alakertaan rakennetussa talonmiehen asunnossa. Kun olin hoidellut kylällä asiani kuntoon, niin sen jälkeen matkasin linja-autolla kotiini. Minun silloinen vaimoni sai tietää tästä tapauksesta, kukkakaupan lasku tullessa ravintolaamme. Meillä oli siihen aikaan silloisen vaimoni kanssa kolme omaa ravintolaa. Vaimoni tiesi myös sen että olin todistajana exsän avioerokäräjillä, syykin oli hänellä tiedossa, mutta ei me asiasta koskaan keskusteltu, eikä vaimollani olisi ollut siihen varaakaan, koska hänellä itsellään oli siinä kaupungissa kyseenalainen maine, häntä kutsuttiin huoraksi, mikä oli totta, hullu se akka oli. Mutta minä kestin sen lasten takia. Kun lopetimme yhteiset ravintola hommat niin erosimme myös käytännössä, erokäräjät avioliiton osalta oli käyty jo aikaisemmin. Tämä X2 muutti asumaan lasten kanssa toisella paikkakunnalle, häneltä kuitenkin lapset otettiin pois eli otettiin huostaan ja sijoitettiin sijaisperheeseen. Menin paikkakunnalle, missä sosiaalitoimenjohtajan ja lapsista vastaavan henkilön kanssa pidimme palaverin. Jonka jälkeen lapset päätettiin antaa takaisin äidille ehdolla että, minäkin muutan asumaan sinne lasteni ja X2.n kotiin, minkä teinkin ja asuin vielä noin 15 vuotta heidän kanssaan, eli elelin 15 vuotta helvetissä, ilman lapsia sitä en olisi kestänyt. Tämä lasten huostaanotto tapaus oli tällainen. Lasten äiti oli unohtanut lapset yksin kotiin, ja kun sosiaalitoimi oli saanut ilmoituksen, niin he olivat etsineet äitiä ja saaneet vihiä hänen olinpaikastaan, ja mistä hänet olikin löytynyt alastomana viiden puolipukeisen miehen seurasta, Kerron tästä liitosta enemmän tuonnempana.

Sellaista elämä on.... Joskus on naisia enemmälti ja joskus vain yksi saatanan huora. Etenkin nuorena minulle "päällekkäisyys" oli tavallista, eli monta tyttöä yhtä aikaa heilana, ihan nuoresta pojasta lähtien. Mutta elämä jatkuu. Niin siis kun olin ensimmäisen X1.n kanssa tehnyt asiat selväksi silloin armeijan jälkeen, eli avioliitto on loppu, mikä ei ollut käytännössä edes alkanutkaan. Olin tosin virallisesti vielä naimisissa, mutta sehän oli vain paperi. Mutta uusi tyttöystäväni (se tuleva huora, vaikka levisihän nuo jalat jo silloin herkästi) oli todellisuutta, häneltä oli loppunut opiskelut. Joten olimme valmiit vaihtamaan maisemaa. Suuntasimme Helsinkiin, muutto kuormani oli putkikassi, jossa oli vaatteet ja hygieniatarvikkeet.

 TOINEN "LIITOS"

Kun oli vihdoinkin saanut virallisen eron vaimostani, joita kävin käräjöimässä Hesasta käsin koti kaupungissani, tuleva vaimoni oli todistamassa, että olen tehnyt huorin. Se riitti ja ja ero tuli kerta laakista, jouduin tai paremminkin määrättiin maksamaan 5000mk entiselle vaimolleni kivuista ja särystä, mitä ne lienee olleet. Olkoonpa mitä ovat, mutta en vielä tänäkään päivänä ole maksanut penniäkään siitä 5000mk. Erotuli joten avioituminen uuden tyttöni kanssa oli mahdollista. Minä en avioliitto systeemistä tykännyt, enkä mitään kosinta juttuja suorittanut, kuten en silloinkaan kun menin ensimmäiseen avioliittoon. Koska avioliitto oli uuden tyttöni/naiseni toivelistalla ensimmäisenä, joten sovittiin että, pistäydytään joku ilta kappelilla, niin se asia on hoidettu. Meidät vihittiin avioliittoon Roihuvuoren kappelissa, se oli torstai-iltana, töiden jälkeen klo 18.00. Vihkipastori oli radiopastori Nilla Outakoski, ja todistajina oli kaksi seurakunnan työntekijää. Pastori kysyi ennen vihkimistä, pitkän vai lyhyen kaavan mukaan. Sanoin, - mahdollisimman lyhyen -. Pastori vastasi siihen,- katsotaan nyt miten kauan jumala puhuttaa -. Tähän minä, - toivotaan ettei sillä olisi paljoa asiaa -, eikä sillä ollut. Vihkimisen jälkeen pastori kysyi, onko meillä mitään juhlatilaisuutta. Sanoin siihen että meinattiin käväistä herttua krouvissa ottamassa parit. Mutta on meillä puolikas pöytäviinapullo kämpillä, jos sopii niin käydä yhdessä parit huikat ottamassa. Ei se sopinut pastorille, joten menimme kahdestaan krouville. Seuraavana aamuna ikkunan alle tulleet fasaanit antoivat meille herätyksen kaakattamalla joka aamuisia pullan ja leivänpalasiaan meiltä, olivat tottuneet siihen, että saavat aamupalan meiltä. Fasaanit saivat aamupalansa ja me hörppäsimme kahvit, jonka jälkeen lähdimme tuoreena mutta krapulaisena avioparina kävelemään E-instituutin rantasaunalle. Oli perjantai päivä, kumpikin piti töistä rokulia. Rantaan vievällä tiellä vastaan tuli silloinen SAK puheenjohtaja Niilo Hämäläinen, hän asui E-instituutin omistamassa Strömsin kartanossa, aivan siinä rantasaunan vieressä. Yllätys oli kova kun Niilo Hämäläinen tuli meitä kohti käsiojossa ja onnitteli, teidät on kuulemma vihitty eilen, hän sanoi. Me kiitettiin onnitteluista, ja juttelimme siinä vähän aikaa, muun muassa kauniista ilmasta. Sitten jatkoimme matkaa rantasaunalle ja Hämäläinen jonnekin, minnekä lie ollut menossa. Me ihmettelimme sitä, mistä SAK puheenjohtaja oli tietonsa saanut, ennen kaikkea ihmetytti ne onnittelut. Hämäläinen oli suuri herra, ja me tavallisia duunareita. Mistä hän tiesi että meidät oli vihitty edellisiltana. Muuta yhteistä meillä kun ei ollut, kuin se että asuimme samalla tontilla, ja Elanto oli yhteinen työnantaja hänellä ja tuoreella vaimollani . en tiedä mistä tiesi? Kultainen sormus oli hankittu vihkitilaisuutta varten, mutta ei pidemmäksi aikaa, eli siihen sen sormuksen taru päättyi. Heti seuraavalla viikolla, myin sen sormukset takaisin siihen liikkeeseen, josta olin sen ostanut, ei meillä ollut kihlasormuksiakaan. Eihän se sormus ole muuta kun esine/symboli. Ei niitä tarvita, sillä oikea avioliitto syntyy ja solmitaan rakkaudesta, sisällä sydämessä eikä millään sormuksilla. Eikä sitä rakkautta tarvitse kirkonkirjoihin laittaa. En ole koskaan kannattanut enkä halunnut avioliittoa, saatikka häitä. Mutta kun ne naiset, hän vihjaili jatkuvaan, voitaisiinko joku ilta, vaikka krouville mennessä käydä kirkon sakastissa,  viimein suostuin ja ainoastaan koska se tapahtuisi krouville mennessä. Sekin tapaus on jäänyt muistiin vain Outakosken ja Hämäläisen takia, ei siinä muuten mitään erikoista ollut. Sekin avioliitto loppui aikanaan, enkä osaa sanoa oliko siinä avioliitossa minkäänlaista rakkautta. Mainitsin aiemmin tästä avioliitosta, 15 vuoden helvetti huoran kanssa, mikä oli tosiaan sitä, eli helvettiä, jos ei aina yhteiselämämme ollut sitä, niin ihmiset tekivät siitä helvettiä puheillaan, kommenteillaan ja juoruillaan. Mutta ystäviä oltiin ainakin olevinamme, kun asuttiin yhdessä noin 15 vuotta vielä eron jälkeen. Meillä oli yhteiset lapset sekä bisnekset, niin se oli paras ratkaisu. Ei me kytätty toistemme menoja, kummallakin oli oma elämä ja vapaus, vaikka paljon me yhdessäkin liikuttiin. Saattaa olla, että jollekin herää kysymys, miksi ryhdyit seurustelemaan tuollaisen naisen/tytön kanssa, miten se alkoi ja tapahtui. Suurin syy oli suhteitten  helppous, tyttöjä tuli ja meni, ei sitä nuorena ajatellut kenet kainaloon otti. Eikä tämän tytön (tuleva toinen vaimoni) kanssa seurustelun alku ollut mitenkään tavanomainen. Hän seurusteli kaverini kanssa, sitten kaverini läksi töiden perässä toiselle paikkakunnalle, ja tyttö jäi yksin. Olin seuraintalon naapurissa kyläilemässä, kun sinne tuli tuttu kaveri kertomaan, että seurantalon baarin eteisessä kyselee joku tyttö minua, kysyin on kaunis, on, vastasi kaveri. Joten läksin heti katsomaa kuka tyttö on. Eteisessä oli tuttu tyttö kaveripiireistä. Hän kertoi "ongelmastaan", että on yksin vieraalla paikkakunnalla (opiskelija) ja pyysi samaan hengenvetoon, että voisinko ruveta kulkemaan hänen kanssaan, vaikka tiesi minun olevan naimisissa, ja sen lisäksi seurustelevan erään Leenan kanssa. Suostuin tytön pyyntöön, eli olemaan myös hänen kanssaan ja vitimmekin jo seuraan yönä saman viltin alla. Tällainen "multi" seurustelu aiheutti erilaisia "pulma" tilanteita, muun muassa sen, että tytöt tulivat treffeille yhtä aikaa, peräkkäin kulkien, eivät kuitenkaan yhtä matkaa. Tällaisissa tilanteissa ensin tullut sai jäädä, ja sillä "sipuli" eikä mitään napinoita tai tunteiden purkauksia. Tämä kertonee kuinka vakavasti otin suhteet silloin sekä myös myöhemmässä elämässäni. Se, etten käyttäytynyt enkä käyttäydy edelleenkään tavanomaisesti monessakaan elämän tilanteessa, johtuu erilaisista elämän arvoistani, missä ei tunteilla pelattu. Ne elämän arvoni on osin perintöä lapsuudestani. Kodissani tunteita ei näytetty, ei halattu, ei vietetty synttäreitä, kaverit eivät saaneet tulla meille, me olimme kuin "koneita" jotka suoritti kaiken ja mahdollisimman hyvin. Tästä en syytä isääni, sillä hän antoi elämälleni se hyvän, mitä minussakin oletettavasti on, hän antoi sen vähäisen lämmön mitä minusta saattaa joskus tulla esiin . Olisi varmaankin antanut enemmänkin, mutta oli yksi este, se äiti joka antoi vain kylmyyden, hän ei sietänyt "lälläämistä" missään tilanteissa eikä muodoissa. On kuitenkin muistettava, ettei elämää ilman äitiä olisi, olipa hän minkälainen tahansa. Nyt kun vanhuksena mietin mennyttä elämääni, niin tuo äidiltä peritty tunnekylmyys sekä eräänlainen välinpitämättömyys ja itsepäisyys ovat hallinneet elämääni ja sen myötä myös avioliittojani. Ensimmäisessä avioliitossani tunne kylmyyteni ei ennättänyt tulla esille alkua tapahtumia enempää, koska mitään yhteiselämää ei ollut. Kerronkin toisesta avioliitoistani ja miksi se meni niin kuin meni. Avioliittomme oli vain pelkkää paskaa. Mitä moni vähäjärkinen ei ymmärtänyt etenkään sitä kun elimme X2-vaimoni kanssa avoimessa liitossa, ja vain lasten takia, koska X2-vaimostani ei olisi ollut yksin huolehtimaan lapsista. Kerroinkin jo aikaisemmin tapauksen kun lapset otettiin häneltä pois. Yksi asia mikä minuun erityisesti "koskee/tekee kipeää" oli se kun X2 vaimoni levitteli huhuja ja valheita minusta, ne olivat hänen keinonsa hakea hyväksyntää reissuilleen, yksi hänen levittämänsä valhe oli tällainen, että hakkasin häntä, pahoinpitelin, mitä en tehnyt  koskaan. Hän totesi ne valheet hyväksi ja toimivaksi selitykseksi, aina silloin kun ihmiset kyselivät häneltä miksi hän on omilla reissuillaan, eikä perheensä luona. Tämä pahoinpitely selitys sai alkunsa näin. Asuimme Helsingissä ja oli maalle kesälomalle lähdön aika. Oli perjantai, kävin töistä tultuani hakemassa lapsen tarhasta ja odotin kotona hänen kanssaan vaimoani tuleva töistä, mutta hän ei tullut, ei tullut koko viikonloppuna, ajattelin jo soittaa viranomaisille, mutta en soittanut koska tunsin vaimoni tavat. Maanantaina sitten soitettiin Hyksistä, että täällä olisi tällainen potilas ja pääsisi kotiin, tulenko hakemaan, sanoi lähettäkää taksilla tulemaa. Vaimo tuli kotiin ja naama oli karmeassa kunnossa, en saanut selitystä mitä oli tapahtunut, en tiedä sitä vielä tänäkään päivänä. Sanoin vaimolle, me ei voida lähteä maalle kesäloman viettoon, koska olet tuon näköinen, vaimo vastasi, lähetään vaan, kyllä hän jotain keksii, ja keksikin. Menimme vaimon kotipaikalle, istuin pihapiirissä olevan aitan edessä penkillä, kun siihen viereeni tuli istumaan vaimoni äiti, siis anoppi, hän katsoi vihaisesti ja alkoi paasata halveksuvalla äänellään, sinä et ole mies etkä mikään, olet vain saakeli raukka, MITÄ! mistä sinä puhut`?, kysyin minä, ja anoppi jatkoi. Katso tyttöä, hakata hänet tuollaiseen kuntoon, etkö häpeä yhtään, sieltä tuli kaikki haukkuma sanat ja  saarnat. Kun hän lopetti, niin sanoin, en ole hakannut ketään, en minä ole mitään tehnyt, silloin anoppi keskeytti ja sanoi, älä yritä selitellä, selittely ei poista lyöntejäsi, en usko sinua ja läksi pois mumisten mennessään. Kysin vaimolleni, miksi tuollaisia menit keksimään, nyt minua syytetään ja haukutaan, vaimo vastasi naureskellen, mitä sinä tuosta, pikku juttu, kerran se vain kirpaiseen ja sitten unohtuu, anna olla. Näin minusta tuli vaimon pahoinpitelijä, ja kun vaimo huomasin tuon selityksen uppoavan ihmisiin, niin hän alkoi käyttää sitä jatkuvaan. Minä sain kuulla hakanneeni vaimoani milloin missäkin tai ainakin yrittäneen hakata, joten vaimon oli täytynyt paeta tilannetta, eli lähteä kotoa. Minun selitykset olivat vain seli seli kuuroille korville, näinhän se yleensä menee, syyttömän on pystyttävä todistamaan syyttömyytensä, mutta miten? Kun vaimoni kuoli, niin tyttäreni kysyi mitä muistopuheessa kerrotaan minusta, sanoin ettei mitään saa kertoa, koska eihän hautajaisissa vitsejä kerrota, ja meidän avioliittomme oli suuri vitsi, korkeintaan nimen saa mainita muuta ei, sen luvan annoin tyttärelleni. En laskenut omaa seppelettä hänen arkulleen, en heittänyt ruusu hautaan, minkä kaikki muut tekivät, kuolin ilmoituksessa oli viimeisen vain pienellä minun etunimi. Vaimo haudattiin asuntoni viereiselle hautausmaalle, asunnoltani haudalle on matkaa n. 250 m, mutta en ole kertaakaan käynyt hänen haudalla, hänen kuolemasta on kulunut jo muuta vuosi.

POHDITAANPA VÄHÄN AVIOLIITTOA.

Mikä on häitten merkitys, miksi häät, eikö riitä että parit ja nimenomaan mies ja nainen, sekasikiöt ei ole tervettä parisuhdetta, ja tarkoitan tällä samaa sukupuolta olevia. Niin siis eikö nämä yhteiselämää suunnittelevat terveet parit, voisi käydä yhdessä vaikka juhannusjuhlilla tai vaikkapa joulujuhlan aikaan ottamassa kuppia. Tai jopa repäistä oikein kunnolla, ja mennä vaikkapa kaveriporukan kanssa kapakkaan, ja vetää siellä oikein kunnon kännit. Hilpeänä mennä sitten jo etukäteen varattuun hotellihuoneeseen, ja siellä ryhtyä naimaan oikein kunnolla, yhteisen taipaleen alkamisen kunniaksi. Sinne hotellihuoneeseen ei tietenkään kaveriporukka oteta mukaan?? Tämä tallainen "hääseremonia", eikös se riittiäsi. Eli miksi pitää järjestää jotkut häät, ja lisäksi se avioliittokin on aivan turha "systeemi". Yhdessä voi olla ja asustella ilman avioliittokin No tietysti siinä tapauksessa voi avioliittoa ajatella, jos ei  luota toiseen, vaan haluaa kirjallisen todistuksen, että omistaa hänet. Miksi muutenkaan valita avioliitto, kun on parempikin vaihtoehto, eli tämä avoliitto, ja mikä parasta siihen riittää aito rakkaus, ja se kestää. Jos ei kestä niin se on sitten moro, eikä siihen muuta tarvitakaan. Olen monesti ihmetellyt näitä häitä ja näitä avioliittoja, Nimenomaan silloin kun tuttavia on ryhtynyt tähän pelleilyyn. He kaikki ovat täysin järkeviltä ihmisiltä vaikuttaneet, ehkä jotkut hieman "nynnyjä". Sitten he yhtäkkiä ilmoittavat menevänsä naimisiin ja järjestävänsä häät, niin ensimmäinen ajatus on ollut, ei perhana, missä järki. Minutkin on näihin häihin kutsuttu, mutta en ole koskaan mennyt. Teatterista tykkään ja käyn paljon teatterissa, mutta tällainen hääteatteri ei kiinnosta. Häät joissa juhlitaan "satu olennolta", eli jumalalta saatua omistusoikeutta toiseen ihmiseen. Ihmettelen etenkin sitä miten monet suomalaiset miehetkin, nämä suomalaiset jurrikat innostuvat häistä. He kai ajattelevat sielun syövereissään, että häät on kauppa tilaisuus. Missä heille luovutetaan laillinen omistusoikeus reikään, tai oikeammin sitä ympäröivään lihaan. Joskus saattaa kaupassa tulla mukana myöskin lisä bonuksena muutama kilo läskiä. Tai jos oikein huonosti käy niin saat vain nahkaa ja luita ja sisäelimiä. Entä nämä kirkossa myytävät naiset, niitä minä säälin. Mutta ainoastaan siinä tapauksessa että naisella oli elämää, ennen tätä kauppatapahtumaa ja nyt hän menettää sen ja pilaa elämänsä. Ne naiset joille tämä "kauppa tilaisuus" on elämän ainoa mahdollisuus saada mies, ja miksei myös takakamarin pojille ainoa mahdollisuus saada nainen, niin tietysti siinä tapauksessa se täytyy äkkiä "kahlita" itselleen tallaisessa "kauppa tilaisuudessa" ettei se vain pääse karkaamaan, heille se voi olla hyväkin tällainen kauppa. Onneksi, siis kenen onneksi, no etenkin näitten yhteiselämää suunnittelevien ja kenties avioliittoa yhtenä vaihtoehtona ajattelevien parien onneksi, tämä häät ja avioliitto hömpötys on nykyaikana jo jäämässä pois, ja ei enää vakavasti otettava vaihtoehto. Nykyään nuoriso tyytyy järkevästi vai asumaan yhdessä, sehän on kaikin puolin paras sekä helpoin ja edullisin ratkaisu yhteiselämälle. Niin kauan kuin sitä yhteiselämää sitten on. Lisäksi tallaisessa "asumisliitossa" ei ole sitä avioeron tuomaa tuskaa eikä paskaa.. Elinikäiset avioliitot, kuten myös avoliitot ovat nekin menneisyyttä. Miksi roikkua toisessa jo ei enää ole "kipinää". Se kipinä voi löytyä toisaalta, ja auvoisa sekä onnellinen yhteiselämä jatkuu uuden kumppanin kanssa. Meillä on vai yksi elämä, ei pilata sitä

Seuraavaksi kerron omituisen erikoisesta armeija ajastani, ja varoitan ettei tämä ole mikään armeija intoilijan tarina, Toisekseen armeija ja sota on eri juttu, jotkut käyvät armeija kiltisti, eli hyppivät pääedellä puskaan jos käsketään, ja luulen, että osa samoista kavereista sodan syttyessä liittyisi käpykaartiin hyppelemään pääedellä puskaan piiloon ja ilman käskyjä, Luulottelen myös, että nykyajan käpykaarti olisikin joku esim Espanjan aurinkorannikko. 

Aloitan tarinani päivästä jolloin piti ilmoittautua varuskunnassa. En tiennyt oliko lähiseudulta muita lähdössä samaan varuskuntaan, en ollut kysellyt. Ensinnäkin se armeija ei kiinnostanut tippaakaan, joten en ollut sitä miettinyt. Nuorellamiehellä tärkeämpääkin tekemistä, kuin miettiä jotakin armeijaa, kuten tytöt, työ ja elämä. Kutsunnoissa tuli käytyä kun oli pakko, ja siitä tapahtumasta ainoana asiana jäi mieleen kapiaisen kysymys,-onko ajokorttia -.Vastasin,- on -.Kapiainen siihen, - ai lentokoneen – Sanoin – eihän sellaista kuin lentokoneen ajokortti, ole olemassa, se on lentolupakirja, ja lisään vielä, olipa muuten hölmö kysymys-. Kapiainen katsoi vähän aikaa, ja sanoi sitten, asia selvä voit poistua -. Se yritti olla nokkela, mutta minä olin nokkelampi, joten se meni hämilleen vastauksestani, eikä osannut muuta sanoa kuin, voit poistua. Niin sitä armeijaan lähtöpäivää edeltäneen yön olin rimpsalla pimpsalla taas, ja tulin jälleen aamuyöstä, eli siihen kukonlaulun aikoihin kämpälle, joka oli se vanhempieni talo. Koska asuin tilapäisesti heidän luonaan. Vaimoni jonka kanssa olin avioitunut noin viikkoa aikaisemmin, asuin eri paikkakunnalla myöskin vanhempiensa luona. Joten rimpsalla pimpsalla käynnit olivat mahdollisia, muutenkin kuin vain keikkailureissujen yhteydessä. Tulin siis kämpälle, ja nukahdin tai paremminkin ajattelin vasta nukahtaa. Kun oveen koputettiin, isäni siellä vain koputteli ja kurkisteli ovenraosta. Sanoin,- kerro asia - ,hän kertoi, - littero on kirjahyllyssä -.Minä väsyneenä ja vielä pienessä humalassa ihmettelin,- mikä helevetin littero -.isä siihen- armeijan littero, matkalippu, meinasitko lähteä tänään sinne, littero on ainakin tälle päivälle, nousehan ylös -. Voi perhana perhana manailin, olin siis unohtanut koko saakelin armeijan. No kuitenkin nousin ylös ja aamutoimien jälkeen veljeni vei minut isäni autolla rautatieasemalle. Josta jatkoin matkaani junalla. Oli iltapäivä kun saavuin varuskunta kaupunkiin. Litterossa mukana olleessa lapussa luki, ilmoittauduttava varuskunnassa viimeistään klo 24.00. Joten aikaa oli vielä riittävästi käydä ottamassa muutamat korjaavat, eli siirtämässä krapulaa. Menin paikalliseen jossa ostin ison tuopillisen, ja menin pöytään jossa jo istui pari juopon näköistä juoppoa. Siinä heidän kanssa jutellessa aika kuluu mukavasti. Vilkuilin välillä muihin pöytiin, etsien vapaita ja hyvän näköisiä naaraita, mutta heitä ei paikalle ilmaantunut, ainakaan ilman mies seuraa. Siinä samalla satuin vilkaisemaan paikallisen seinällä olevaa kelloa, joka näytti olevan 00.45. Kysyin juttu kavereiltani, paljonko kello on, he katsoivat samaa kelloa mitä katsoin minäkin ja sanoivat ajan. Kysyin onko kello oikeassa, toinen juopoista vastasi, varmaankin, tai ainakin aika lähellä oikeaa. Joten vetäisin loput kaljat tuopistani naamariin ja lähdin kävelemään rautatieasemalle, sieltä pitäisi olla kuljetus varuskuntaan, mutta onko enää. Lähestyessäni asemaa näin armeijankuorma-auton asemarakennuksen pihassa. Menin auton luo, ja kysyin kuljettajalta, - saisiko kyydin varuskuntaan, valtio maksaa viulut.-Mihin varuskuntaan, kysyi kuljettaja-. sanoin minne olen menossa. Kuski siihen,- kömmi tänne hyttiin, niin lähetään ajelemaan, ei näytä olevan muita tulossa -. Siinä kaupungissa oli kaksi varuskuntaa, joten kuljettaja kysymys oli aiheellinen. Kello oli n 02.00 kun saavuimme varuskuntaan, eli pikkusen myöhästyin. Vastaanottajat kyselivät kaiken näköistä tyhmää, ja saivat yhtä tyhmiä vastauksia, sen pienen kysymysleikin jälkeen päättivät kuitenkin ottaa armeijaan, eivätkä käskeneet tulla joskus toisten uudestaan. Minusta oli pölähtänyt kalja siinä kyselyleikin yhteydessä sen verran voimakkaasti, että vastaanottajat saivat siitä aiheen tuumailla, laitetaanko putkaan vai majoitukseen. Majoitukseen päättivät laittaa, joten yksi tuumailijoista läksi saattamaan minut majoitukseen, joka oli kerrostalossa, oli kai jokin kasarmirakennus? Siellä jatkoin sitten niitä aamulla kesken jääneitä uniani. En kuitenkaan saa nukkua pitkään, vain pieni torkahdus taaskin, kun käytävältä alkoi kuulua huutoa. Pesulle ja aamupalalle ne huutelivat, niiden toimien jälkeen minut siirrettiin toiseen varuskuntaan. Jouduin menemään kuorma-auton lavalla olevaan koppiin, ja muita ei ollut kyydittävänä, he olivat kai tulleet ajallaan. Siellä toisessa varauskunnassa ensimmäiseksi vaatevarastolle hakemaan valtionrytkyt ylle. Sen jälkeen palasin takaisin kasarmille, ja menen tupaan missä oli petini. Perässäni tupaan tuli kapiainen, oikein asiallinen mies olikin, hän pyysi minua etsimään alokkaista sellaisen joka leikkaa hiuksia. Hän ei tykännyt MiniVogue beat-tukastani eikä viiksistäni ja leukatupsustani, joten pyysi poistamaan ne. En ollut käynyt lähtiessäni parturissa, koska en muistanut koko juttua. Parran ja viikset ajelin pois jo samana päivänä, mutta hiusten lyhennykseen löysin kaveri vasta noin reilun viikko päästä, koska en katsonut sen asian olevan mitenkään akuutin. Seuraavana päivänä sitten koulutus alkoi, muilla paitsi minulla. Minän istuin käytävänpäässä olevalla tupakkapaikalla, ja katselin vain sitä touhua, ja etenkin sitä miten yli-innokas alikersantti komenteli pelokkaita alokasraukkoja. Se että istuin ja katselin vain. Oli seurausta siitä kun kävin heti aamulla otilla lekurin vastaanotolla, hakemassa vp.tä, oli pirunmoinen krapula, ei sitä silloin, jos ei muulloinkaan kehtaa "pokkuroida". Olin päättänyt jo aikaisemmin, etten osallistu mihinkään hömppään. Kaikki eivät tykänneet asenteestani, joten sen vuoksi tuli alussa kaikenlaista uhkailua ja ukaasia varusmiehiltä sekä kapiaisilta, jopa toisilta alokkailta, en kuitenkaan noteerannut heitä mitenkään. Jotkut jopa vetivät isämme ja ukkimme sekä sodan mukaan juttuihinsa, asiat jotka eivät liity mitenkään armeijaan. Sanoin heille, - Olen tehnyt ja tulen tekemään tämän maan hyväksi enemmän, kuin mitä monikaan teistä tulee tekemään. Ja sitten se sota, missä se on nyt, lähetään sinne heti, minä lähden mukaan. Ottakaa aseet ja jos ette osaa vielä ampua niin minä neuvon matkalla. Sillä minä osaan ampua, olen harjoitellut veljeni starttipistoolilla, ei siihen muuta tarvita, osaa vai liipaisimesta vetää. Vai pitääkö ensi coopperin testi suorittaa jotta pystyy ampumaan, ei ei tartte. Sitä testiä tarvitaan vain jos aikoo juosta pakkoon, kun vihollinen tulee. Minä en coopperia tartte, sillä minä en pakene -. Tämä riitti ja se heidän isänmaallisuus loppui siihen, eikä asiasta keskusteltu enää, jokainen taaplaa tyylillään hyväksyttiin. Sellaisen huomion tein, mitä yksinkertaisempi kaveri, sitä enemmän se oli innostunut siitä armeijan touhusta. Koulutetut ja älykkäät innostuivat vähemmän. Näinhän se on siviilissäkin, hölmö raataa, kun viisas pääsee vähemmällä. Kun olin ollut vajaan kuukauden kasarmilla, niin olo alkoi tympäisemään, sitä alkoi kaivata jotain "normaalia" toimintaa. Silloin oli lauantai-ilta, eikä munkkikahvi sotkussa kiinnostanut, eikä siellä muuta ajanvietettä ollut tarjolla. Niinpä päätimme Jussin kanssa lähteä käymään henkilökunnan kerholla joka sijaitsi kasarmialueen ulkopuolella. Tästä Jussista sen verran, että hän moottoripyöräilijä ja menestynyt kilpa-ajaja TT-sarjassa, eli nykyisessä RR – sarjassa. Hän oli jämäkkä jätkä, eikä tykännyt armeijan touhuista. Siitä henkilökunnan kerhosta meille oli kertonut eräs kapiainen, joka oli entinen huoltoasemayrittäjä. Asema oli mennyt konkkaan, joten hän oli tullut armeijaan kessuksi, hän oli löhö jätkä. Ei pahemmin kapiaiselta vaikuttanut olemukseltaan. Päivystävänä upseerina ollessaan hän tuli meidän luo, siis minun ja Jussin luo juttelemaan autoista ja moottoripyöristä. Se kerho oli vanhassa kasarmirakennuksessa sodanaikaisella kasarmialueella, ja oli tarkoitettu kaikille varuskunnan työntekijöille siviileille ja kapiaisille, eli ei ollut upseerikerho. Me siis päätimme lähteä kerholle ottamaan muutamat, jos se ottaminen on mahdollista, mutta eihän sitä tiedä jos ei kokeile. Löysimme kessun puheiden perusteella kerhorakennukselle. Sisälle mentyämme katselimme ovella näkyykö ketään tuttua, esimerkiksi jotain kapiaista jonka vieraana voisimme viettää iltaa. Yhdessä pöydässä istui meidän komppanian luti yhdessä parin patteriston kapiaisen kanssa. Menimme hänen luokseen, ja kysyimme saadaanko liittyä seuraan. Luti katsoi ihmeissään, hymähti ja sanoi- Nämä tilat ei ole tarkoitettu varusmiehille, ja olette kasarmialueen ulkopuolella, onko lupia-. Jussi sanoi, - ei me mitään lupia tarvita-. Jaa vai ette - sanoi luti ja jatkoi. - Tästä ei hyvä seura, mutta istukaa nyt sitten -. Illasta muodostui oikein rattoisa ja hauska, eikä jano päässyt yllättämään, juoma oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Yksi asia tästä illasta on erikoisesti jäänyt mieleen, koko illan aikana ei sanallakaan puhuttu armeijasta, eikä mistään mikä liittyi armeijaan, eli se aihe ei kiinnostanut ketään. Illan aikana meiltä loppui rahat, joten Jussi kauppaasi mantteliaan patteriston kapiaisilla, eivät ostaneet, mutta tarjosivat paukut. Eikä siitä illasta hyvää seurannut, tai toisaalta oliko se hyvää vai huonoa, sehän riippui siitä miten sen otti. Minä otin sen siten, ettei se ainakaan huono juttu ollut. Saimme siitä kerho reissusta molemmat krapulan lisäksi kaksikymmentäneljä (24) vuorokautta putkaa. Putkassa vuorokausi rytmi oli tällainen. Istuttiin kopissa 15 tuntia vuorokaudesta kirjoja lukien, mitä nyt välillä käytiin paskalla ja kusella vessassa, harvoin on paskalla ollut niin turvallinen olo istua kuin siellä putkassa, ajatelkaa vartiomies/sotilas seisoo ovenulkopuolella, niin ja ruokailemassa sekä kahvilla käytiin vartiotuvassa. Yksi tunti käveltiin parkkipaikalla, ja kahdeksan (8) tuntia nukuttiin, tai ainakin laveri laskettiin seinältä klo 22.00 ja nostettiin klo 6,00 ylös, se oli sitten eri asia nukkuiko siinä. Sen putkarangaistus, vastaa nykyajan pyttyä/kovennettua vankilassa. Mutta mieluummin sitä istui ja luki kirjoja, kuten historiikkia Petran kalliokaupungista, yhdestä maailman seitsemästä ihmeestä, se Petra on oikea ihmiskäden taideteos, toi ne kerran tuntematon sotilas kirja mutta käskin viemään sen heti pois, minua ei sota jutut kiinnosta. Mieluummin istui putkassa kuin polkea kirnitin jotain polkupyörämarssia. Meidän laitettiin Jussin kanssa lusimaan eri varuskuntiin. Miksi näin?? Kysyin sitä päivystävältä upseerilta, hän antoi tämmöisen selityksen. On parempi pitää teidät eri vartiossa, kaikkien turvallisuuden takia. Ei se, että me olisimme turvallisuusuhka, ei me Jussin kanssa ei, vaan ne vartiosotilaat. Ne olivat kokemattomia yli innostuneita, Ja me olisimme tempuillamme sekoittaa sotilaspoikienpäät ja ne olisivat voineet vaikka vaikka bum bum?? Tulihan sitä joskus piristystä keksittyä, olimmehan harmaissa. Olin muuten kerran itsekin tuolla päävartiossa vartiomiehenä. Tehtäviin kuului kierää kaksituntia määrättyä aluetta, ja soittaa aina 20 minuutin välein päävartioon, näitä soitto pisteitä/puhelimia oli kolmessa eri paikassa. Kerran oli syksyn sateinen pimeä yö. Vartiolenkki kulki autovarikon ohi, ja sen varikonseinässä oli yksi puhelin josta piti soittaa aina kierroksella. Koska oli sateinen yö niin en kehdannut kierrellä siellä sateessa vaan menin autovarikon takana olevaan kuorma-auton kuljetuskoppiin, ja olin siellä sen kaksituntia. Soitin siitä varikonseinässä olleesta puhelimesta 20 minuutin välein ne puhelut päävartioon, että kaikki hyvin. En osallistunut armeija aikana mihinkään juoksu, pyöräily tai hiihtely juttuun, ne sai minun puolestani olla, aina sitä jotain keksi, jotta sai ne laistettua. Toisaalta minun oli helppo varsinkin alkuaikana laistaa kaiken minkä halusin, menin vain lekurille, niin aina tuli vapautus palveluksesta, Syynä oli minun normaali kehonlämpöni, joka on 37.6 C ,ja se tulkittiin aina kuumeeksi. Sitten ensimmäinen sairaalakorttini vai mikä lääkärikortti se oli, tuli täyteen. Niin lääkärin alkoi ihmetellä jatkuvaa kuumettani ja otti minut sairaalaan tutkiakseen mikä minua vaivaa kun on jatkuva kuume. Varuskunnassa ei ollut omaa lääkäriä eikä sairaalaa, vaan kävimme siviililääkärillä siviilisairaalassa, joka oli lähellä varuskuntaa. Olin viikon sairaalassa eikä mitään sairautta löytynyt. Lääkäri totesi vain leikillään, taidat olla vain lämminverinen ja jalosukuinen. Totesin siihen, jalosukuinen olenkin tai voisin olla, mutta sekin on niin kaukaa haettu että kyllä siinä ajassa olisi verenkin pitänyt jäähtyä ja jalosukuisuuden kadota. Kerroin lääkärille taustani kun hän uteli sitä. Ruotsalainen esi-isästämme saapui suomeen 1550. Ruotsin kuningas oli lahjoittanut hänelle, hyvin palvelleelle sotapäällikölleen kartanon ja n.3000 ha maita Suomesta, siitä alkoi sukumme Suomessa. Johtuikohan tämä minun "valtava" kiinnostus armeijaan tästä suvunperinnöstä. hahahaa ja Joopa joo, ja nyt takaisin armeijaan. Me kävimme Jussin kanssa muutaman kerran kaupungille ottamassa näkäräistä Jussin moottoripyörällä. Mitään lupia meillä ei tietenkään ollut, rangaistuksia tuli mutta ne ei haitanneet. Eräs ilta ajattelimme lähteä muutaman päivän lomalle, joten menimme komppanian kirjurin tai joku semmoinen se oli, vääpeli oli kumminkin ja istui päivät toimistossa, oli sodassa ollut vanhempi mies ja ylivääpeli aikaisemmin ollut mutta mutta mokaillut ja alennettu vääpeliksi, mukava ukko. Niin menimme hänen kotiin ja kerroimme hänelle että olemme lähdössä lomille, mutta puuttuu litterot matkoja varten, olisiko mahdollista saada ne. Vääpeli kieltäytyi mitään lomia ja litteroita antamasta. Mutta me ei uskottu, ja kun meistä ei niin helpolla eroon pääse niin hän suostui antamaan litterot, halusi kai päästä meistä eroon. Sanoi ilmoittavansa komppaniaan, joten voimme lähteä heti. Hän kehotti meitä myös käymään parturissa loman aikana, hiukset olivat päässeet kasvamaan muka liian pitkiksi. Läksimme heti lomille, kumpikin omaan suuntaansa. Tulimme sitten muutaman päivän kuluttua takaisin varuskuntaan, minä viiden päivän päästä, ja Jussi viikon kuluttua. Pikkuisen ne venähtivät suunnitellusta, ja hiukset unohtui lyhentää ja vieläpä kummaltakin. Putkareissut siitä tuli, kaksikymmentäneljä (24) vuorokautta kuten eka kerrallakin, ja tietenkin lusittiin eri varuskunnissa. Pikku hiljaa kapiaiset alkoivat antamaan löysää, kun huomasivat ettei meistä sotilaita saa mitenkään. Saimme joitakin erivapauksia, eli meidän tekemisiä katsottiin sormienvälistä, aika omaehtoisesti saimme toimia.  Mutta ei me hölmöilty, sillä eihän me osattu hölmöillä, pelleillä kylläkin. Minä olin armeijassa reilut 11 kk, ylipalvelusaika mukaan lukien, Jussi vähän kauemmin. Sain vain kaksi virallistalomaa kokoarmeijan aikana, mutta käytännössä olin kuitenkin enemmän lomilla/vapailla kuin muu saman ikäluokan porukka. Ne kaksi virallista/luvallista lomaa olivat valaloma, ja sitten kolmen vuorokauden loma, joka minulle myönnettiin, kun vaimoni synnytti pojan. Anoppi oli soittanut komppanian vääpelille, ja pyytänyt päästämään minut lomille. Kun kävin hakemassa loma litteron, niin vääpeli sanoi, muista käydä poikaa ja vaimo katsomassa. Oli juhannusaatto kun läksin lomalle. Niinhän siinä kävi, että juhlin ensin juhannuksen, ja vasta lomalta palatessani kävin karmeassa krapulassa katsomassa poikaa ja vaimoa sairaalassa. Koska en lomillani, tarkoitan niitä omia lomia joihin en lupia kysellyt, niillä reissuillani käynyt vaimoani tervehtimässä. Joten hän oli saanut päähänsä tulla käymään varuskunnassa, ja tulikin yllätyksenä äitinsä kanssa. Olin punkassa makoilemassa komppaniassa, kun päivystäjä huutaa nimeäni. Nousin ylös ja menin kysymään, mikä on hätänä kun nimeni tuolla lailla rääkymällä lausutaan, päivystäjä ojensi luurin ja sanoi, sinulle soitetaan, alikessu se vain soitteli sotkusta ja kertoi vaimoni ja anoppini odottavan siellä, voi vittu, sanoin ja laitoin luurin paikoilleen, ja läksin sotkuun. Se tapaaminen ei ollut lämminhenkinen, en tykkää yllätyksistä ja sanoinkin vaimolle, muista jatkossa ei sitten enää minkäänlaisia yllätyksiä, kaikki on sovittava aina etukäteen. Vaimo kai luuli että hypin riemusta kun hän yllättäen tulee sinne. Eikä se enää sen jälkeen tullut sinne, kirjoitteli vain kirjeitä joita lueskelin putkassa ollessani. Päivystäväupseeri toi kirjeet, kun oli ensin avannut ja tarkastanut ettei siellä ole mitään sopimatonta. Meidän komppanianpäällikköä pidettiin kovana ja vittumaisena miehenä, mielestäni se ei pitänyt paikkaansa, hän oli mukava tyyppi. Kerran hän kutsui minut juttusille, juttelimme silloin niitä ja näitä ilman mitään armeija pokkurointeja. Kerroin senkin miksi en sulata armeijan systeemejä, ja hän ymmärsi näkökantani tai oli ainakin ymmärtävinään. Sanoi kuitenkin antavansa rangaistuksen, jos sellaiseen on aihetta, mutta vain muodollisen. Muodollisen siitä syystä, ettei varusmiehet ala luulla armeijan olevan paikan jossa saa tehdä mitä haluaa, saamatta rangaistusta. Tämän jutustelu jälkeen olin komppanianpäällikön luottomies. Ainakin sellaisissa tapauksissa joissa tarvittiin varusmies saattajaa, sellaiset hommat oli heiniäni. Jouduin muun muassa kuljettamaan seonneita sekä linnankundeja ym vastaavia ongelmatapauksia lääkärille tai hoitoon. Kysyin kerran päälliköltä, miksi minä, ja hän sanoi, olet luonteeltasi sellainen mies, johon voin luottaa, ettet söhlää aseen kanssa. Eli en ampuisi ketään ellei henkeä oikeasti uhattaisi. Kerran eräs alokas tuotiin vankilasta suorittamaan asevelvollisuuttaan, ikää hänellä oli 27v. Heti aluksi tämä alokas uhkaili tappavansa kaikki ja etsi aseita. Meni muun muassa vääpelin huoneen ovelle ja huusi, hei äijä missä on panokset, pyssyjä näkyy olevan tuossa seinällä. Päällikkö kutsui minut luokseen ja sanoi, auto tulee kohta komppanian eteen ota ase ja vie alokas lääkärille (Armeijanlääkäri oli toisessa varuskunnassa) sinä tiedät miten toimitaan, sanoin, tiedänpä hyvinkin. Otin konepistoolin sekä lippaallisen kovia ja menin ulos. Vartiosotilaat toivat alokkaan päävartiosta käsiraudoissa. Kapusin alokkaan kanssa kuorma-auton lavalle kuljetuskoppiin, ja lähettiin kohti siviiliä, tämän sanoin myös alokkaalle. Kaveri oli hyvin rauhallinen, se varmaan vaistosi etten ole mikään nipottaja, vaan asiallinen kaveri jolla on ase sylissä. Matkan aikana juttelimme niitä ja näitä. Reitti kulki kaupungin halki. Vähän ennen kaupunkia kaveri esitti kysymyksen, - mitä teet jos hyppään kyydistä ja lähden pakoon -. Sanoin,- elä ihmeessä tee sitä ainakaan vielä, odota että auto pysähtyy liikennevaloihin, hyppää sitten, niin et särje itseäsi, jos tosiaan on meinaat lähteä, mutta kannattaako se. Pääset kohta siviiliin kun lääkäri kirjoittaa sinulle paperit, ja olet illalla jo siviilissä, sen on varma. Mutta jos karkaat niin sinut saadaan varmasti kiinni, ja olet sen jälkeen posessa ainakin muutaman päivän. Kaveri mietti vähän aikaa kysäisi sitten, ampuisitko perään. Sanoin siihen, - no en varmasti ampuisi, en minä niin hullu ole että ampuilisin ihmisiä, en ampuisi edes varoituslaukausta, ei sitä rauhan aikana ampuilla -. Sanoin sitten, - Kiertääkö veri käsissä näytäpä niitä rautoja ja poistin häneltä käsiraudat. Kaveri katsoi minua mutta ei sanonut mitään. Hän sai punaiset paperit ja läksi siviiliin heti kun päästiin takaisin komppaniaan. Tämä ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen kaveri, joka kävi kanssani punaiset paperit hakemassa. Ylipalvelusajan joka oli 48 vrk toimin ryhmänjohtajana sekä päivystäjänä (en apupäivystäjänä). Päivystäjänä tehtäviini kuului komppanian herätys, sekä kokoaminen erilaisiin tehtäviin. Myöskin tarkastin tuvat että oli kunnossa. Kerran tuvassa oli alokas vaikka komppanian piti olla tyhjä, se touhusi hurjana. Minut nähdessään säikähti ja teki asennon. Sanoin älä turhia nyt ei ole aikaa tuollaisiin hömpötyksiin. Kysyin mikä mättää, alokas kertoi ettei osaa laittaa patinmurskaajaa kivääriin. Alokkaalla oli lisäksi rensselit ym päälle laittamatta, kaiken lisäksi se alkoi itkeä. Annoin hänelle nenäliinan ja sanoin, - tämä touhu on vain leikkiä ei kannata vakavasti ottaa -. Kerroin alokkaalle patinmurskaajan tulevan rynnäkkökivääriin, jota nyt ei oteta mukaan otetaan vain tavallinen vanha harjoittelukivääri. Neuvoin alokasta miten tallaisissa tilanteissa toimia ja mitä laittaa päälle. Menimme ulos ja alokas meni riviin ja minä tein kessulle ilmoituksen että homma hanskassa, voit ottaa porukan haltuusi. Olin aikaisemmin kiinnittänyt huomion pieneen ja hiljaiseen alokkaaseen, joka ei liikkunut iltaisin tuvasta mihinkään. Ei käynyt sotilaskodissa (sotkussa). Joten päätin käydä alokkaan juttusilla. Ruokailun jälkeen alokkaat läksi sotkuun, ja tekivät lähtiessään ilmoituksen päivystäjälle eli minulle. Päivystäjä yleensä tenttasi ilmoitusta tekeviä alokkaita älyttömillä kysymyksillä, kuten arvomerkkejä kyselemällä ym. Sitä tehnyt en (toisaalta en minä niitä merkkejä itsekkään osannut, ei ollut mitään järkeä niitä opetella?), ainoastaan huomautin epäkohdista asusteissa. Kun osa porukasta oli mennyt sotkuun, menin jututtamaan tätä hiljaista kaveria. Alokas nukkui kun menin tupaan, rykäisin jolloin alokas säikähti ja nousi ylös, ryhtyen kauhealla tohinalla laittamaan kenkiä jalkaansa. Sanoin, - seis seis seis seis ota iisisti, kaikki hyvin-. Kysyin, - miksi et mennyt sotkuun-. - En minä pääse -, vastasi alokas. - Mitä? et pääse, kukas sen kieltää -, kysyin. Alokas kertoi yrittäneensä kaksi kertaa, mutta päivystäjä oli vain nauranut, eikä ollut päästänyt häntä sotkuun. Sanoin siihen, - no johan on perkele, laita päällesi niin lähetään sotkuun -. Pyysin yhtä korppia päivystämään sen aikaa, kun olin sotkussa. Me mentiin sotkuun, jossa tämä alokas ei ollut vielä ennen käynyt siellä. Joimme munkkikahvit, ja katseltiin paikkoja. Mikä tärkeintä, nyt alokas sai soitettua kotiinsa, sotkun puhelinkopista. Tätä soitto mahdollisuutta varusmiehillä ei ollut muualta kuin sotkusta. Illan mittaan tuli juteltua kaikenlaista. Komppaniaan palattuamme muistutin alokasta vielä siitä, että niin kauan kuin minä olen täällä. Niin pääset aina sotkuun ja ilman mitään pelleilyä. Sanoin myös, jos sinulla tulee ongelmia, olipa ne mitä tahansa, niin tulet heti luokseni, ja asiat järjestyy. Kävimme sotkussa yhdessä useamman kerran, ennen kuin alokas yksin sinne uskaltautui. Päivystäjät oli se ongelma mikä esti hänen sotku käyntinsä, mutta sekin ongelma poistui, ja ilmoituksen tekeminen alkoi onnistua. Olin alussa päivystäjän vierellä, alokkaan tehdessä ilmoitusta, vain varmistamassa ettei asiattomuuksiin mennä. Monella alikessulla ja korpeilla kun oli erittäin paljon kusta päässä, sekä heikko itsetunto. Joten heillä oli valtava pätemisen tarve, ja tekivät sen heikompia kiusaamalla. Näin tekivät etenkin ne, jotka olivat hankkineet natsansa puskahyppelyllä, eikä siviilikoulutuksen ansiosta. Olin armeijassa hyvä ampuja, ammuin monta valiota. Sai niistä valioista lomiakin, mutta ne paloi, kun tuli käytyä kaupungilla, omilla iltavapailla. Pääsin myös tarkka ampuja ryhmään, mutta siitä minut erotettiin epäasiallisen käytöksen takia, epäasiallinen käytös = saadut rangaistukset. Olin ennen armeijaan ampunut siviilissä vain starttipistoolilla, ja ilmakiväärillä joka oli tehoton, panos jäi piippuun kun sillä yritti ampua. Toiset varusmiehet luulivat että olin siviilissä kova metsämies, koska olin hyvä ampumaan. Kun kerroin heille etten ole siviilissä ampunut muilla aseilla, kuin veljeni starttipistoolilla, niin ei sitä kukaan uskonut. He kyselivät mikä on salaisuuteni, ja voinko kertoa sen heille. Kun kerroin sen, niin jotkut jopa suuttuivat. Koska se salaisuuteni oli hyvin yksinkertainen, tähtään vain taulun keskelle olevaan mustaan ympyrään, ja pam, siinä se. Yleiskuntoni romahti armeijan aikana. Ensinnäkin Cooperin testi jäi minulta kesken, koska lepäsin välillä. Minä en ollut lihava, että sen takia en olisi jaksanut, olin paremminkin liian laiha. Yritti ne nostaa kuntoani simputuksella, minut määrättiin juoksemaan, kahdenviikon ajan. Joka ilta puolituntia urheilukenttää ympäri, jonkun alikessun tai korpin valvonnassa, mutta se ei oikein onnistunut. Kyllähän me joka ilta lähdettiin urheilukentälle, tai ainakin sinne päin. Urheilukentän vieressä oli sotku, niin me menimmekin sinne, tarjosin aina simputusta valvojalle munkkikahvit, niin se oli siinä. Siviiliin päästyäni kunto palasi hyväksi, sen sai aikaan vapaa ja oikeanlainen omaehtoinen liikunta, mitä ei armeijassa ollut. Joidenkin mielestä siviiliin lähtöni ei mennyt nappiin, omasta mielestäni se meni ihan ok. Oli passikuvaukset sotilaspassiin, ja passikuvan hinta oli 3 mk, jonka maksoi sotilas itse. Tämähän ei sopinut minulle, minä en maksanut periaatteen takia. Armeija kun on valtion juttuja niin maksakoon valtio. Ensin pakotetaan tulemaan sinne, ja sitten pitää vielä maksaa, hyvä kun ei tarvinnut omia eväitä tuoda, ja vaatteita maksaa. Rahastahan siinä ei ollut kyse vaivaiset 3 mk, vaan periaate mitäs kutsuitta. Yhteisymmärrykseen asiasta ei päästy, joten läksin siviiliin ilman sotilaspassissa olevaa kuvaa. Menin kotikaupungin poliisilaitokselle hakemaan leimaa sotilaspassiin. En sitä tietenkään saanut, koska passista puuttui kuva. No se oli, Eihän sillä passilla mitään virkaa ollut mihin sitä tarvitsi, ei mihinkään, isänpäivä korttikin on tärkeämpi ja arvokkaampi. Meni muutama vuosi ja tyttäreni tarvitsi vihkoa kauppaleikkeihin, annoin sotilaspassin hänelle kassakirjaksi niin siitäkin oli jotain hyötyä. Sitten sain kutsun kertausharjoituksiin enkä innostunut siitä ollenkaan. Olin silloin töissä eräässä metallifirmassa työnsuunnittelijana, ja työparina minulla oli insinööri Masa. Masa sai myös kutsun samoihin kertausharjoituksiin. Konepajapäällikkö ja muu johtoporras laati kaikenlaisia papereita sotilasläänin esikuntaa, ettei insinööri Masan tarvitsisi lähteä kertausharjoituksiin. Hänellä on tärkeitä projekteja meneillään, ja häntä tarvitaan työpaikallaan, mikä olikin totta. Mutta ne paperit eivät auttaneet, ja masa joutui menemään kertausharjoituksiin. Oli se lauantai ja piti olla klo 12.00 viimeistään, ilmoittautua kertausharjoitus paikkakunnalla. Insinööri Masa ilmoittautui ja odotti tapaavansa minut siellä. Mutta minä en edes suunnitellut meneväni sinne, tein muita hommia ihan normaalisti. klo oli n. 11.30 kun ajelemassa autollani erään pienen kirkonkylän ohi. Kylän keskustassa oli kunnantalo, ja sen vieressä puhelinkoppi. Ajatteli soittaa siitä kertausharjoitus paikkakunnalle, vain kertoakseni heille etten tule sinne, puhelinnumero oli kertausharjoitus lapussa. Puhelu meni johonkin komentokeskukseen, kertausharjoitus paikkakunnalle. Ensin siihen vastasi joku pienempi arvoinen kapiainen, hän antoi puhelimen toiselle kapiaiselle, joka oli arvoltaan joku kapteeni, tai jotain sinne päin. Kerroin hänelle etten voi tulla kertausharjoituksiin, koska minulla on meneillään majanmuutto, ja se pitää saada valmiiksi tänään. Ja kaiken lisäksi tytär on kipeä (kahden vuoden ikäinen, minun uudesta avioliitosta). Joten valita, tässä syyt miksi en voi tulla, ei ole viisasta jättää vaimoa ja lasta tässä tilanteessa. Kapteeni sanoi, Tätä asiaa ei voi käsitellä näin puhelimessa, vaan on tultava tänne paikan päälle (matkaa n.85 km). Sanoin siihen, onhan siellä oltava sellaisiakin henkilöitä, jotka voivat tehdä päätöksiäkin vaikka puhelimessa. - Kapteeni siihen, ei ole -. Joten minä siihen, - No minä voin päättä sen kuitenkin nyt tässä puhelimessa, ja se päätökseni on, - etten tässä tilanteessa voi muuta kuin, olla tulematta sinne. Puhelimesta ei hetkeen kuulu mitään, on aivan hiljaa, mutta sitten kapteeni "he..he hetkinen.. hetkinen, sotilasläänin komentaja everstiluutnantti saapui juuri paikalle... hetkinen". Seuraavaksi puhelimesta kuului everstiluutnantti xxxxxxxxx puhelimessa. Minä esittelin itsensä, ja kerroin asiani hänelle aivan rehellisesti kiemurtelematta mitenkään, eli kaikki samat asiat, mitkä olin kertonut jo aiemmin puhelimessa olleelle kapteenille. Everstiluutnantti sanoo siihen , asia selvä, laittakaa kaikki edellä kertomanne paperille, ja lähetä se hänelle henkilökohtaisesti sotilasläänin esikuntaan. Teidät on nyt vapautettu näistä kertausharjoituksista, pikaista paranemista tyttärelle, ja onnea uuteen kotiin. klik puhelu loppui. Minä lähetin esikuntaan everstiluutnantille henkilökohtaisen kirjeen, laitoin siihen kaiken mitä olin hänelle puhelimessa kertonut. Pyysin lisäksi kirjeen lopussa vapautusta kaikesta rauhanaikaisesta toiminnasta. Eikä minua ole sen jälkeen häiritty puolustusvoimain taholta. Insinööri Masa palasi kertausharjoitusten töihin. Ihmetteli miksei minua näkynyt kertausharjoituksissa. Kerroin saaneeni vapautuksen. Masa tietysti heti utelemaan, miten se oli mahdollista. Kerroin hänelle miten se onnistui. Mutta tätä selitystä hän ei uskonut, tivasi vaan. että mikset voi kertoa rehellisesti, miten sait sen vapautuksen. Vannoin hänelle puhuvani totta, ja että olen kertonut kaiken rehellisesti. Mutta ei Masa, eikä kukaan muukaan uskonut minun. Lyhyt suora totuus kun on joskus parempi, kuin iso nippupaperia. Minä pärjäsin armeijassa erittäin hyvin, koska olin rehellinen, ja osasin puhua asiat oikealla tavalla, sama päti kertausharjoituksiin. En tarvinnut pokkurointia enkä valtavia paperipinoja, asiallinen puhe riitti

POHDITAAMPA VÄHÄN ARMEIJAA/ASEPALVELUSTA

Tästä varusmiespalveluksesta (armeijasta) hivenen, koska minulla on siitä omakohtaisia kokemuksia, ja nimenomaan tästä omasta tyylistä. Uusien tutkimusten mukaan nykyisin enää vain n.40% miehistä kokee varusmiespalveluksen eräänlaisena kovana juttuna. Vielä 70-luvun alussa se oli suurimmalle osalle kovajuttu, vain pienelle osalla yxhailee, joille se oli vain eräänlainen komiikkaa täynnä oleva hupailu, tässä elämänteatterissa. Se oli heidän näkemystään ja arvomaailmaansa. Monen kovana juttuna armeijan käyvän mielestä tällainen hupailuna armeijan suorittava, ei vaan pärjää siellä, hän on epäonnistuja. Ei pärjää, ja on epäonnistuja? Jos armeija menee niin kuin sen ITSE on etukäteen suunnitellut, tai jopa paljon paremmin, niin ei silloin voi olla epäonnistuja, vaan onnistuja. Eli ei se tee epäonnistujaa, jos tekee/suorittaa asiat omalla tyylillä, ja vieläpä onnistuu siinä. Hän on vaan OMAN arvomaailman omaava ihminen, ja elää sen mukaan, hän on uskalias onnistuja. Tätä on monen vaikea käsittää, ne vaan toistaa sitä samaa, - miksi sinä et pärjännyt siellä armeijassa -. Eihän siinä oli pärjäämisen kanssa mitään tekemistä. Tähän voisi rinnastaa myös koulutuksen. Minulla itselläni oli nuorena suuri halu ja tarve opiskella mahdollisimman paljon, hankkia itselleni mahdollisimman laaja ja monipuolinen ammattitaito. Aina kun pääsin, ja oli mahdollisuus opiskella, niin lopetin työt, ja menin opiskelemaan. Siitä on ollut hyötyä, monesti ihmetellään, ai sinä osaat sitäkin tehdä, mistä olet oppinut. Kun kerron mihin kaikkeen minulla on koulutus ja ammattipaperit, sekä monesti myös työkokemusta. Niin he alkaa ihmetellä, miksi nuo kaikki ammatit, eikö yksi ammatti riitä, eihän tuossa ole mitään järkeä. Minun arvomaailmassani koulutuksessa on järkeä. Mutta toisilla ei näin ole, heille on riittänyt peruskoulun suorittaminen. Sekin kevyesti koomisena hupailuna, huonoin arvosanoin suoritettu. Nämä ihmettelijät ovat itse kouluttautuneet ammattiin, käymällä vain jonkun 2 kk.n kurssin, esim. trukkikuskiksi. Ja sillä koulutuksella 50 v trukkikuskina tehtaalla olleet. En aliarvioi trukkikuskeja, mutta onneksi minun ei ole tarvinnut trukkikuskiksi ryhtyä, eikä tehdä tehdas hommia yleensäkään. No miten nämä armeija, koulutus, tehdas sekä arvomaailma liittyvät toisiinsa. Kerron sen hyvin lyhyesti. Toiset ovat suorittaneet armeijan kevyesti, toiset koulun. Ne jotka suhtautuvat koulutukseen kevyesti, pomppivat sitten armeijassa, heille se on kovajuttu, siellä kun ei tarvitse osata mitään, ja mikä kovinta, heillä on trukkikuskinpaperit ja sotilaspassi. Koulutetut ihmiset eivät yleensä innostu armeijasta, mutta heillä on papereita joka lähtöön, mutta monesti ei sotilaspassia, mutta eihän sitä missään tarvita. On tietysti heissäkin joitain "innostujia", mutta koulutettu ihminen saa natsat ja passin ilman hyppelyä. Mutta eiköhän se ole kuitenkin jokaisen oma asia innostuuko vai ei, eikä se muille kuulu, etenkään sen arvostelu mitä tekee ja miten-

Tähän lopuksi en voi olla kertomatta tapausta, joka tapahtui silloisen kotikaupunkini pääkadulla aamuyöllä. Olin ollut tapani mukaan juhlimassa, ja kapakoiden sulkeuduttaessa menin paikalliseen Shellin yöbaariin. Tapasin siellä kolme "kovaa kaveria" armeija äijiä pari alikersanttia ja korpraali, kovia jätkiä minua päätä pitempiä. He eivät osanneet puhua muusta kuin armeijasta, ja siitä kuinka kovia jätkiä he olivat olleet siellä. Aikamme baarissa istuttuamme läksimme kävelemään kaupungin pääkatua pitkin keskustaan. Kun olimme kulkeneet vähän matkaa, niin kohdallemme pysähtyi Ford Cortina auto, josta hyppäsi ulos kaksi kaveria pyytäen tupakkaa, kun kerroimme ettemme polta, niin vaatimus vaihtui rahaan. Nämä armeija kovis kaverit alkoi olla tiukilla, kun autosta tupakkaa pummaan tulleet kaverit heittivät heidät Cortinan kylkeä vastan. Minä seurasin tilannetta parin metrin päästä. Yritti ne Cortina kaverit käydä kiinni minuunkin mutta pidin heidät etäällä, en antanut tulla "iholle". Kun näin että "armeijan kovikset" alkavat olla alakynnessä niin menin ja otin toista Cortina jätkää olkapäästä kiinni, kun hän kääntyi katsomaan minua, niin silloin latasin sitä turpiin ja kaveri putosi katukiveykselle, sitten tein saman toiselle  cortina kaverille, jonka jälkeen Cortina porukka tekikin jo kiireellistä lähtöään. Kun tilanne oli rauennut ja jatkoimme matkaa kävellen, niin kysyin siinä kävellessä kavereilta, miten oli käynyt jos nuo olisi olleet ryssiä, niin minä olisin jäänyt yksin ja te "alikessut" olisitte seisseet paskat housuissa siinä vieressä.

SAUNA - ei hyvä ollenkaan.

Monet suomalaiset järjestävät saunailtoja, joihin kutsutaan kavereita, tai sitten järjestetään yhdessä kaveri porukalla saunailta. Mikä sen rennompi tapa viettää iltaa? Ja paskat. Älytön tapa viettää yhteistä iltaa saunomalla jätkät jätkien kanssa, oiskoo ne niitä äijiä??. Kesäisin saunotaan mökillä, otetaan alkoholia, istutaan alasti ja kaulakkain saunan terassilla kaverin kanssa, ai kun ihana saunailta onkaan. Suomalaiset työntävät saunaa joka tilaisuuteen, ei oikeastaan ole mitään hetkeä, johon sauna ei sopisi, tämä on monen suomalaisen mielipide. Kohta varmaan presidentin linnan itsenäisyyspäivän juhliin lisätään yhdessä saunominen. Saunassa pitää käydä muka puhdistautumisen takia. No jaa? Ei ole pakko, sillä onhan olemassa parempi tapa puhdistautua, eli suihku, ja siihen puhdistautumiseen ei saunaa tarvita. Suomalaiset ovat hullua saunakansaa. On tutkittu esimerkiksi muiden pohjoismaalaisten kansojen saunomista, ja erot on huomattavia suomeen verrattuna. Suomalaisista noin 31 prosenttia käy saunassa useita kertoja viikossa, 38 prosenttia muutaman kerran kuussa ja 14 prosenttia 1-6 kertaa vuodessa. Ainoastaan 3 prosenttia kansasta on, sanoisiko "järkeviä" sillä he käyvät saunassa harvemmin kuin kerran vuodessa. Ruotsalaiset eivät yllä läheskään yhtä vilkkaisiin lukuihin. Eli 27 prosenttia ruotsalaisista käy ainoastaan pari kertaa vuodessa ja 22 prosenttia ei käy ollenkaan saunassa. Vain 3 prosenttia käy saunassa viikoittain. Entä sitten norjalaiset ja tanskalaiset, no heitä saunominen innostaa vielä ruotsalaisiakin harvemmin. 34 prosenttia käy saunassa harvemmin kuin kerran vuodessa. Norjalaisista 33 prosenttia ei käy saunassa ollenkaan ja vain 2 prosenttia käy saunassa viikoittain. Tanskalaisista 19 prosenttia saunoo 1-6 kertaa vuodessa ja vain 1 prosentti usean kerran viikossa. Jopa 38 prosenttia ei sauno lainkaan. Muualla maailmassa saunominen on vielä harvinaisempaa. Onhan heillä kaikenlaisia "höyrykaappeja" ja höyrysaunoja ym. Itse pidän höyrysaunasta, tavallisessa suomi saunassa en käy ollenkaan, viimeksi kävin noin kolme vuotta sitten, kun vierailin vanhan äitini luona, hän oli lämmittänyt saunan, enkä halunnut pahoittaa hänen mieltään kieltäytymällä saunomasta. Höyry saunassakin käyn harvoin, mutta kuitenkin käyn aina kun se on mahdollista, eli jos satun yöpymään sellaisessa hotellissa jossa on höyrysauna. Muutamissa saunailloissa ole käynyt, mutta niissäkin vain siksi että siellä on ollut ohjelmassa jotain "järkevääkin", siis muutakin kuin kaverin kanssa alasti kaulaileminen saunan terassilla. Nämä saunaillat ovat olleet aina firman tilaisuuksia, mutta en ole niissä osallistunut saunomiseen. Ennen minut kutsuttiin usein erilaisten porukoiden saunailtoihin, nykyään hyvin harvoin. Kaikki alkavat jo tietää etten ota kutsua vastaan. - Etkö sinä ala olla jo paskainen, koska et käy saunassa- On kysymys joka esitetään usein minulle, kun olen ensin kertonut heille etten käy saunassa, minä vastaan aina kysyjille - Että kyllä minä peseytymässä käyn päivittäin, mutta en saunassa - Lisään esitän myöskin kysymyksen kysyjälle - Luuleeko hän että ne kansat joiden tapoihin ei kuulu saunominen, ovat paskaisia - Keskustelu saunasta ja saunomisesta loppuu yleensä sitten siihen. Minä en voi uskoa että kaikki tykkäävät saunomisesta, vaikka käyvät saunassa viikoittain ja kavereitten kanssa saunailloissa ym. Minä luule että se on tosiasiassa näin, eli ei heitä sauna ja saunominen pahemmin kiinnosta, mutta heidän pitää tehdä samoin kuin kaverit, eli tykätä samoista asioista kavereiden kanssa, eli suomalainen mies kun ei yleensä uskalla olla oma itsensä, joten hän matkii muita, on laumaeläin. Tämä on eräänlainen oravanpyörä, jos se äkkiä pysäytettäisiin, eikä kukaan enää tietäisi mitä kaveri tekee, niin monikohan menisi saunaa, luulen ettei moni. Tosi asiassa olen minä kerran käynyt porukan saunassa, se tapahtui firman toimihenkilöiden mökillä, meitä oli neljä avioparia, me miehet olimme kyseisestä firmasta. Eikä meillä koko iltana ollut mitään puheita saunomisesta. Otettiin siinä juomaa ja palasta sekä musiikki soi, oltiin välillä mökin sisällä ja välillä ulkona, oli kesä. Alkoi olla jo aamuyön tunnit ja porukan miehet olivat aika "väsyneitä". Kaksi jo nukkui, yksi sohvalla ja toinen sohva tuolissa. Naiset olivat nauttineet maltillisemmin juomia, joten he olivat kohtalaisen hyvässä kunnossa. Naiset päättivät lähteä porukalla aamuyön uinnille, he menivät rantaan ja minä jäin mökin sisälle kaksin kaverin kanssa, joka kamppaili nukkumatin kanssa, nukkumatti otti lopulta voiton, joten minä jäin yksin. Kuuntelin musiikkia ja kostutin välillä väkevällä huulia, taisi sitä mennä jonkun verran kurkustakin alas. Odottelin naisia uimasta seurakseni, ja pian yksi naisista tulikin katsomaan mitä meille miehille kuului. Kun hän huomasi ettei muita ollut enää hereillä kuin minä, niin hän sanoi että he laittoivat saunan tulille (sähkökiuas), ja pyysi minua mukaansa saunaan. Tämä oli sellainen kutsu että otin se ilomielin vastaan. Menimme tämän naisen kanssa saunalle, huomasin heti että vaimoni oli nukahtanut takkahuoneen sohvalle. No eihän siinä mitään, antaa hänen nukkua, minut hakenut nainen riisui bikininsä ja käski minunkin riisuutua sekä tulla saunan puolelle, tein sen heti hänen pyynnöstä. Kaksi muuta naista olivat jo ilkosillaan siellä saunassa, minä sinne heidän keskelle "änkäsin" itseni. Saunasta ja saunomisesta ei tämän enempää koska se ei minua kiinnostanut. Siitä sitten vähitellen naiset poistuivat ulos vilvoittelemaan, mutta yksi jäi, Päivi jäi kanssani saunaan, no siinähän sitten tapahtui jotain intiimiä, eikä siitäkään nyt enempää. Päivi poistui saunasta heti tämän meidän "seurustelumme" jälkeen, ja minä jäin hänen pyynnöstä vielä saunaan istumaan ja odottamaan, sillä hän aikoi kysyä, on muilla naisilla "tarvetta".. Paula tuli sitten hetken kulutta ja hänenkin kanssa oli pieni intiimi tovi siellä saunan lauteilla. Tällaisia saunailtoja saisi olla enemmän, niihin minäkin ottaisin mielelläni kutsun vastaan. Tämä Päivi (korjaamopäällikön vaimo) kyllä lähetti myöhemmin minulle kutsun yhteisestä viikonlopusta hotellissa, johon sisältyisi myös saunominen. Valitettavasti en voinut ottaa kutsua vastaa, koska vaimoni oli nyt "hereillä".. Moni liittää suomalaisuuteen saunan, ja sanoo että miten sinä voit olla suomalaisena saunomatta. Ei kai se saunominen suomalaiseksi ketään tee, tai toisinpäin, jos ei sauno niin ei ole suomalainen. Kyllä se suomalaisuus on kiinni jostakin muusta kuin saunasta.

Siinä oli sauna asiaa ärsytykseen asti.

Seuraavaksi kertoilen sekalaisia erikoisen erilaisia tarinoita/tapahtumia elämäni taipaleelta, tarinat eivät ole aika järjestyksessä. On musiikkia, nyrkkeilyä, pontikankeittoa, työelämää, ravintolareissuja, poliiseja, vankilaa, veneilyä ja  paljon muuta.

Aloitan työelämästä. Ensimmäinen työpaikkani oli huoltoasema, mistä kerroinkin jo alussa. Minkä jälkeen hankin monen alan ammattipätevyyden, käymällä kouluja ja kursseja. Tiesin jo silloin nuorena, etten tule viihtymään kauaa samassa työssä, lähden heti kun se alkaa muodostua rutiiniksi, työssä täytyy olla jokin haaste, jotta se kiinnostaa ja sitä jaksaa henkisesti päivästä toiseen tehdä. Ammattipätevyys minulla on seuraaviin ammatteihin, raskaskoneasentajan-, (maansiirtokoneet/kuorma-autot), hydrauliikka-,ja pneumatiikka asentajan-, dieselasentajan, autonasentajan, myyjän ja myymäläesimiehen-, kiinteistönhoitajan-, autokorirakentajan-, konemaalarin-, laitoskoneasentajan-, konesuunnittelun sekä piirtäjäammatteihin. Lisäksi olen toiminut tapahtumajärjestäjänä (kirkkokonsertit ja viisi tanssilavaa vuokralla viitenä kesänä), baarimikkona, varaosamyyjänä, konemaalarina, "hoitajana" invalidiliitolla, työnsuunnittelijana konepajalla sekä yrittäjänä usealla eri alalla. Olen suunnitellut ja rakentanut muutaman talon ja piharakennuksia sekä hevostallin (suunnittelupiirustukset tein insinööri kaverini nimissä, muuten niitä ei olisi virastoissa hyväksytty) olen tehnyt taloremontteja ja erilaisia asennuksia suorittanut taloihin, kuten astiapesukoneitten ja vastaavien laitteiden. Kaupanalalla olen ollut varaosa-, kodinkone-, urheilutarvike-, kalastustarvike-, kenkä-, kirja-, sekä kaihdin ja paljeovien myyjänä sekä asentajana, lisäksi olen kaupanalalla ollut maito-, ja matto-osastonhoitajana. Myöskin olen tehnyt erilaisia "pimeitä hommia", kuten muuttoja ja kuljetuksi pakettiautolla ilman lupaa, koska en lupia saanut, kun hain. Nyt joku ajattelee, saakeli mikä jätkä, kun kehua retostaa vaan. Ei tämä ole kehumista, vaan tapahtunutta ja totta, missä kohtaa se kehuminen on. Jotta tämä "kehuminen " ei jäisi näin alkutekijöihin, niin kerron vielä senkin, että olen toiminut myös taiteiden alalla, eli olen säveltänyt, tuottanut sekä miksannut musiikki eri artisteille ja yhtyeille, olen jopa itsekin tehnyt muutaman biisin, siis levyttänyt. Lisäksi olen tehnyt televisio ohjelmiin ja elokuviin lavastekuvia. Mistään työpaikasta en ole koskaan saanut lopputiliä, minkä seikan taisin jo kerran mainitakkin, mutta kertatausta, eli olen aina itse käskenyt laittamaan kolikot jonoon ja lähtenyt. Töissäkin on tapahtui kaikenlaista, niistä kerron tuonnempana.

Kerron seuraavaksi hyvin muistiin jääneestä tanssireissusta. Oli loppukesää kun läksi kylän baarilta kirkonkylälle tansseihin kylän taksilla, mukaani läksi neljän tyttöä, yksi tytöistä oli tuleva vaimoni (X1) ja kolme muuta saman oppilaitoksen tyttöä. Kun menimme tanssipaikalle, niin yksi tytöistä sanoi, kuka ostaa liput, sanoin siihen, ettei kukaan, minä hoidan asian. Menin lippuluukulle ja sanoin tytölle, viisi ilmaislippua, tyttö katsoi ja sanoi, ilmaislippuja miksi?, Silloin hänen takanaan seissyt järjestysmies sanoi, anna liput, tuttu kaveri, soittelee täällä usein. Sain liput ja menimme salinpuolelle. Olimme parin kappaleen verran kuunnelleet musiikkia, kun yksi mukanani olleista tytöistä sanoi, paska meininki, lähetään paikalliseen, johon tuleva vaimoni sanoin, en pääse sisään ikä ei riitä. Siinä pulma, mitä sitten mietittiin, mitä tehdään, lopulta päädyttiin siihen, että minä ja kapakkaan lähtöä ehdottanut tyttö menemme paikalliseen ja toiset jää tansseihin. Minulla oli paikallisessa mukavaa ilta tytön kanssa, kun valomerkki tuli ja niin me lähdimme kävelemään tanssipaikalle. Sinne päästyämme huomasimme että paikka oli pimeänä, eikä ristinsieluakaan näkynyt paikalla. Kävelimme kirkonkylän torille halaillen ja toisiamme "puristellen". Torille päästyämme aioimme ostaa nakkarilta jotain syötävää, nakkari oli onneksemme vielä auki. Mutta siihen se onni loppuikin koska meillä ei ollutkaan rahaa ostaa mitään. Mietin siinä hetken mitä tehdään, ja sitten keksin sen. Sanoin tytölle odota tässä minä käyn vähän asioilla, kävin lähtiessä sanomassa nakkarin myyjälle, että antaa tytölle ruokaa minun piikkiin, tulen kohta ja maksan sen sitten. Huikkasin tytölle, että hakee ruokaa itselleen ja minä itse suunnistin läheiselle huoltoasemalle. Menin sen taakse ja potkaisin takaoven alaikkunan hajalle, avasin oven ja menin sisälle. Löysin nopeasti kassan, koska tiesin missä niitä yleensä pidetään (tämä ei ollut se huoltoasema missä olin aikaisemmin töissä). Kävelin takaisin torille missä tyttö söi ruokaansa. Menin nakkarille ja kysyin mitä olen velkaa, et mitään, sanoi nakkarintyttö, kiitin ja menin tyttöni luokse, silloin siihen ajaa karautti Caprillaan paikallisen portsari, kysyin häneltä kyytiä kotikylälle ja hän sanoi, ok onnistuu kun ostat hänelle parit nakit, niin lähdetään sitten ajelemaan. Kotikylällä menimme tytön kanssa eräälle patja ja liinavaate varastolle yöksi, ja meillä oli mukavaa. Siitä ei kuitenkaan muodostunut sen kummempaa romanssia, koska molemmat olimme jo "varattuja". Torin nakkarin myyjätyttö ja paikallisen portsari olivat ennestään tuttujani, koska liikuin usein kyseisellä kirkonkylällä yöaikaan, joko viihteellä tai soittelemassa. 

Tähän samaan nakkariin liittyy toinenkin tanssireissu, kerronpa sen samaan syssyyn. Olimme silloin kaveriporukalla tansseissa kirkonkylän toisella tanssipaikalla. Tansseissa oli myös kaveri nimeltään Roope, hän oli yli kaksimetrinen ja meidän kylänpoikia, ei kylläkään ollut silloin meidän porukassa. Olin aulassa juttelemassa Roopen kanssa kun tango alkoi soimaan, nyt tulee hyvä tango, tämä täytyy tanssia, sanoi Roope ja tumppasi tupakkansa vieressään seisovan lyhyenmiehen pälvikaljuun, silloin lyhytmies alkoi tanssia, ei kuitenkaan tangoa, siihen aikaa tupakkaa sai polttaa ihan missä vaan, no ei ehkä kirkossa?? Kun tanssit oli tanssittu ja oli poislähdön aika, niin meidän porukassa ollut Sepi sanoi, ajetaan grillin /nakkarin kautta, hän tarjoaa murkinat. Joten ajettiin nakkarille ja Sepi haki meille kaikille viidelle kaverilla murkinat ja autoon tullessaan sanoi Jokelle joka ajoi autoa, ja nyt sitten äkkiä kotikylää kohti ja murkinat naamaan. Eikä siinä ollut mitään ihmeellistä. Meni muutamapäivän päästä käymässä huoltoasemalla (missä oli ollut kesätöissä).Juttelin huoltoaseman myymälänpuolella kavereiden kanssa kun huoltoasemalle ajoi tankkaamaan poliisiauto, tuttu poliisi tuli kuittaamaan tankkausta ja kysyi samalla myyjältä kenen auto tuossa pihassa on, johon minä vastasinkin sanoen, minun, ahaa sanoi Poliisi, käyppäs tuossa naapurissa siellä kaipailevat tuon auton omistajaa (Poliisiasema oli huoltoaseman vieressä). Menin heti asemalle selvittämään mikä juttu siellä on. Silloin minulle selvisi miksi Sepi silloin siellä kirkonkylän nakkarilla käski lähteä rivakkaan kotikylää kohti, Sepi oli jättänyt maksamatta ostoksensa. No me kaikki käytiin kuulustelussa, ja siellä oli vain yksi poliisi kuulustelemassa, ja siinä huoneessa missä me muut odotimme vuoroamme kuulusteluun oli poliisinarkisto ja se me käytiin läpi, saimme paljon uutta tieto "kunnonkansalaisista". Käräjille juttu ei edennyt, sillä kylämme suurtilanomistaja sai tietää tapauksesta, ja lupasi hoitaa asian, ja olikin hoitanut, oli  käynyt maksamassa korkojen kera meidän murkinat. Tästä murkinan ostaja Sepistä tuli myöhemmin Insinööri ja teknisenalanopettaja.

Kerronpa seuraavaksi Helsinkiin muutosta. Olin vielä silloin naimisissa X1 vaimoni kanssa, mutta vain paperilla, joten kanssani Helsinkiin matkasi tuleva X2 vaimoni. Meillä oli työpaikat sovittuna, mutta emme pitäneet kiirettä niiden suhteen olihan kesä ja me nuoria. Helsinki oli molemmille tuttu paikka tuleva X2 oli ollut aikaisemmin Stockmannilla hissityttönä ja minun äitini oli Hesan tyttöjä joten hänen sukunsa asui Hesassa. Minulla oli muuttokuormana putkikassi, jossa vaihtovaatteet ja hygieniatarvikkeet, ei muuta, laitoin kassin rautatieaseman säilytykseen. Pyörimme pariviikkoa Hesassa ennen kuin ilmoittauduimme työpaikoillemme, pääasiassa liikuimme rautatieaseman, asematunnelin ja Hakaniemen alueilla. Nukuimme rautatieaseman penkeillä ja joskus matkustajakodissa. Kerran aamuyöllä olimme menossa rautatieasemalta matkustajakotiin Vilhonkadulle, niin poliisit ajoivat transit autonsa eteemme, yksi poliisi hyppäsi autosta ulos ja sanoi, taitaa tyttö olla huonossa kunnossa, eiköhän ole paras, että otamme hänet kyytiin. Minä annoin siihen vastalauseeni, että kyllä tässä asiat on niin, että minä olen huonommassa hapessa kuin tyttö, että ei sitä tyttöä viedä minnekään, vaan me jatkamme matkamme ja menemme nukkumaan tuonne matkustajakotiin. Sinulta ei ole kysytty mitään, joten pidä sinä turpasi kiinni, tokaisi toinen poliiseista. Sanoin siihen, olenko minä muka hevostellut, kun turpakin on. Poliisi katsoi äkäisesti, sanoi sitten, kohta lätisee jos et oli hiljaa ja työnsi tytön poliisiauton koppiin. Koputin poliisiauton kylkeen ja huusin tytölle, tule rautatieaseman alaravintolaan ole siellä. Kun tyttö aamulla tuli ravintolaa, häneltä oli kadonneet kaikki korut ja kello, tyttö kertoi tapelleensa koko yön poliisien kanssa, putkassako tappelit kysyin? Tyttö sanoi ettei hän missään putkassa ollut, ei poliisit vieneet minnekään putkaan vaan jonnekin asunnolle. Sanoin perkele, nyt mennään ja menimme asemanpoliisin juttusille, mistä meidät heitettiin heti ulos, minkä arvasinkin jo sinne mennessä, mutta halusin käydä "kokasemassa" mikä on poliisin moraali, sitä ei ollut ollenkaan.

Kun tyttö joutui poliisin hoteisiin, niin minä palasin takaisin rautatieasemalle, vietin siellä aikaa jutellen viina trokarien sekä asemanjengin kanssa. Muista kun juttelin kioskinedessä (kioski oli kiinni) trokarin kanssa joka odotteli asiakkaita. Ravintolat kun sulkeutui niin silloin alkoi aamuyönmarkkinat asemalla, siellä myytiin elävää lihaa ja viinaa. Meitä kohti kävellä linkutti äijä, jolla oli toinen jalka lyhempi, hänellä kassi mukanaan. Kun hän pääsi meidän luo, niin hän tuli viereeni, ja näytti kassiaan, ja sanoi, viinaa on, lähde hänen luokse. Sanoin, saatana Lapinlahden sairaalastako olet karannut, jos et nyt heti mene sinne takaisin, niin alkaa lätistä, äijä läksi ja trokari nauroi vieressäni, ja sanoi, sinulla olisi vientiä. Saatana, ei perkele, sanoin minä. Sitten vähän myöhemmin, markkinoiden jo alettua, luokseni tuli kaunis vanhempinainen pienessä hiprakassa. Hän kertoi tulevansa Ravintola Fenniasta, ja haluaisi päästä makkara talon eteen ratikkapysäkille, mutta hän ei uskalla mennä asematunnelin kautta, koska siellä on sitä epämääräistä jengiporukkaa. Sanoi naiselle, voin viedä teidät, saatte olla rauhassa kun kuljette kanssani. Niin me sitten mentiin yhdessä ratikkapysäkille, siellä nainen sanoi asuvansa Kalliossa, ja pyysi minua mukaansa asunnolleen, hänen miehensä oli matkoilla joten hän oli yksin, otettaisiin kuppia ja... Suostui ehdotukseen joten matkasimme hänen asunnolleen, matkalla naisen puheen vaihtuivat jo varsin "estottomaksi". Asunnolle päästyämme menimme olohuoneeseen minne nainen toi lasit ja vodka pullon, kaatoi lasilliset meille molemmille. Otin lasinkäteeni ja olin aikeissa ottaa hörpyt niin kuului miesääni, kenen kanssa sinä juttelet. Perkele sanoi nainen, se on mieheni, se on tullutkin jo kotiin, sinun täytyy lähteä nyt heti,. Vetäisin vodkalasini tyhjäksi ja nainen saattoi minut ovelle, antoi pusun ja pyyteli anteeksi. sanoi, ei tässä mitään, kaikenlaista elämässä sattuu. Minua alkoi väsyttää joten rupesin etsimään paikkaa missä voisin torkahtaa, erään kerrostalon alaovi oli auki joten menin sinne nukkumaan. Heräsin siihen kun joku kopsahti päähäni, katseli tokkuraisena ympärilleni, missä olen ja näin sitten ovenraosta katsovan hymyilevän naisen. Pyytelin anteeksi, johan nainen sano, meille kaikille on tässä maailmassa paikka, joskus se vain saattaa olla rappukäytävässä. Menimme naisen kanssa yhtä matkaa ulos, missä nainen toivotti hyvää päivänjatkoa ja vieläpä vilkutti mennessään. Läksi kävelemään Hakaniemeä kohti hivenen tokkurassa. sitten havahduin siihen kun takaani kuului valtavaa "kirskuntaa", käännyin katsomaan mikä aiheutti äänen, niin takanani seisoi raitiovaunu, se oli tehnyt hätäjarrutuksen koska oli kävellyt sen eteen. Pääsin kuitenkin ehjänä rautatieasemalla, missä menin ravintolaan odottamaan tyttöäni poliisin hoteista. 

Kului muutama päivä asemalla ja sen liepeillä samoillessa. Sitten eräänä päivänä kun olin kävelemässä rautatieasemalla, kaksivartijaa tuli luokseni ja kertoivat minulla olevan porttikielto asemalle ja asema tunneliin ja saattoivat samalla minut ulos. Kokeilin muutaman kerran toimiiko porttikielto, kyllä se toimi, sillä aina ilmaantui parikaveria jostakin saattamaan minua ulos. Porttikielto kumottiin aikanaan kun aloitin työt City-Anttilassa, asematunnelin kautta mentiin töihin.

Hesassa olin töissä konemaalarina, elintarvikeosaston hoitajana, kirjamyyjänä, varaosamyyjänä ja tavaratalossa matto-osastonvastaavana.

Tavallisen työnteon, siis normaalintyön lisäksi olen harrastanut musiikkia ja taulujenmaalaamista sekä  erilaista graafista hommaa. Musiikkia olen tehnyt lapsesta alkaen, meillä oli kotona koko bändikalusto silloin kultaisella 60 - luvulla, sen ajan bändikalustot eivät tosin olleet kummoisia nykyaikaan verrattuna. Kuten jo aikaisemmin kerroinkin, että olen säveltänyt musiikkia, tuottanut ja miksannut itselleni sekä eri artisteille ja yhtyeille.

Kerronkin seuraavaksi muutaman muiston liittyen musiikkiin. Kerran olimme trio porukalla keikalla maalaiskylän ravintolassa, minä olin silloin vain kuppia ottava roudari, olimme rumpalin kanssa minun autolla, minun basso oli lainassa kitaristilla. Kun keikka oli heitetty, niin soittajat liukeni paikalat kuin omilla kyydeillään. Minä läksi rumpalin kanssa viimeisenä, heti alkumatkasta piti pysähtyä etsimään jotain "rättiä" virvelinjousien ja kalvonväliin koska se vispasi hermostuttavasti koko ajan auton takapenkillä, löysimme lapset sinne väliin ja matka jatkui. Ajoimme mutkasta maalaistietä aamuyöllä tammikuussa ja lunta satoi. Sitten autoa ajanut rumpali oli näkevinään maantiellä jotain lumen seassa keskellä tietä, pysäytimme auton ja menin katsomaa on sillä mitään. Siellä oli kitaristimme punainen kitara. Kitara näytti olevan kunnossa ja otimme sen kyytiin, kun pääsimme rumpalin kotia, niin hän soitti  kitaristille ja kysyi on mitään hävinnyt, ei mitään, ainoastaan unohtunut, rumpali kertoi sitten löydöstämme. Kitaristin auton takaluukku reistaili se saattoi avautua töyssyissä, niin oli varmaan käynyt silloinkin.

Toinen tapaus on tällainen. Olin nautiskelemassa kuppilassa olutta, kun sinne tuli varsin väsyneen näköisenä tuttu laulaja/solisti ja istuutui pöytääni. Hän oli ottanut muutaman päivän Alkon tuotteita vähän suuremmalla kauhalla, koska vaimo petti ja jätti. Hän oli tullut kuukauden ravintola keikalta kotia aamuyöllä päivää liian aikaisin, ja vaimon vieressä olikin toinen mies. Nyt tämä solisti kysyi minulta, että sattuisinko tietämään onkohan hänellä keikka tänään. En tiennyt sitä, joten kävin hakemassa tiskiltä torstainlehden, missä tanssi-ilmoitukset yleensä oli, Katsoin tanssi-ilmoitukset ja sillä oli kolme ilmoitusta missä hänet mainittiin solistina, kylläkin eripäiville. Yksi niistä keikoista olisi kyseisen päivän iltana ja alkaisi kahdentunnin kuluttua. Kaveri noitui, perhanan perhana millä minä sinne pääsen. Sitten se sanoi minulle, mennään käymään tuolla vessassa. Siellä hän ehdotti että minä lähtisin kuskiksi, hänen autonsa on kurssikeskuksen parkkipaikalla, hän on laulukunnossa, jos ei ole niin lääkettä on autossa. Lupasin lähteä kuskiksi vaikka olin ottanut muutaman kaljan, sen takia tämä solisti ei ehdotustaan siinä pöydän ääressä kertonut, koska siinä oli muitakin kuin vain me kaksi. Oli talvinen perjantaipäivä ja lunta sataa tihuutti kun me kävelimme parkkipaikalle laulajan autolle, joka Fiat 600 nastattomilla talvirenkailla, läksimme ajelemaan suorintatietä sinne tanssipaikalle, laulajan toimiessa kartanlukijana, karttaa tosin ei ollut, mutta hän sanoi tuntevansa reitin. Kun olimme ajellet kapeita ja lumisia sivuteitä vajaan tunnin, niin laulaja rupesi epäilemään reitin valintaamme, tie kapeni ja tuli entistä lumisemmaksi, viimein päätimme palata takaisin kaupunkiin koska arvelimme olevamme eksyksissä. Alku matkasta ajelimme omia jälkiämme seuraten takaisin kaupunkiin, mutta koska lumisade oli yltynyt niin nekin jäljet katosivat, loppu matka ajettiin täysin tuurilla onnella, meillä ei ollut muuta käsitystä olin paikasta kuin, että olemme metsän keskellä Suomessa toivottavasti. Viimein tulimme valtatielle missä viitta kertoi minnepäin täytyy lähteä ajamaan. Kaupunkiin tultuamme ajoimme autonparkkiin sinne mistä olimme lähteneet ja kävelimme takaisin kuppilaan. Otimme olut ja naureskelimme keikkareissullemme, siihen tuli sitten parikaveria lehtisiä jakaen sekä pyydellen ihmisiä ja vapaakirkolle laulamaan, siellä on lauluilta, he pyysivät meitäkin. Laulaja innostui heti "keikasta", joten menimme Vapaakirkolle, joka oli aivan siinä kuppilan vieressä. Kuuntelimme vähän aikaa sitä laulamista sitten laulaja kaverini pyysi, että saisi laulaa Vanhaholvikirkko kappaleen, pyyntöön ei suostuttu, joten läksimme pois. Saimme käyntipalkkiona (lahja) uudet välihousut, jotka laulaja kaverini  huutokauppasi kuppilassa, kaksi isoa tuoppia/välihousut ja ne meni heti.

Tämä tapaus liittyy myös musiikkiin. Olin kaverini kanssa tekemässä pientä taloa/mökkiä vanhalle pariskunnalle, siellä saimme idean tehdä pontikka parisatsia. Kaverini vuokrasi mökin sivukylältä metsän keskeltä, siinä oli hyvä iso pihasauna jonne pysytimme pontikkatehtaan. Olin aikeisemmin valmistanut kaikki pillit ym tarvittavat välineet pontikankeittoa varten eräälle kaverille ilta töinäni metallipajalla missä olin työnsuunnittelijana. Tämän kaverin kanssaan keittelinkin parikertaa ja hyvää tuli. Kävin lainaamassa pontikankeitto vehkeet siltä kaverilta, ne oli piilossa autotallin ylisellä. Tämä mökkiä kanssani tekevä kaveri oli pakastanut perunoita pontikkaa varten. Kun sitten saimme ensimmäisen pontikka satsin valmiiksi tiputeltua, niin kutsuimme paikallisen taksimiehen talolle ja lastasimme hänen autonsa takakonttiin pontikkaa, taksimies oli entuudestaan tuttu meille. Sitten ajoimme taksilla paikalliselle nuorisoseurantalolle missä oli tanssit, ja soittamassa tuttu yhtye, menimme takaoven kautta sisälle yhteen takahuoneeseen mukanamme muutama pullo pontikkaa, taksimiehelle sanoimme että jos viinaa kyselevät niin myy vaan vapaasti mutta älä kerro mistä pontikat on saatu ja tule tanssien loputtua tänne talolle. Siellä takahuoneessa naukkailimme pontikkaa yhteen kanssa, paitsi hanuristi joka oli myös kuskina. Yhtyeen pojat ottivat lavalle mukaansa pontikkaa limsapulloissa. Kun toiselta tauolta rumpali meni takaisin lavalle, niin hän jostakin syystä horjahti ja kaatui rumpuineen päivineen pitkin lattiaa, basisti veti piuhat takahuoneeseen ja mistä käsin soitimme basistin kanssa vuoritellen. Laulusolisti meni lavalle mutta hanuristi käski hänen pois ja soitti sitten loppu illan yksin, oli onni että hanuristi oli keikka-auton ajovuorossa, jos vaikka rumpali olisi ollut ajovuorossa niin musiikki olisi ollut varsin yksitoikkoista loppuillasta. Taksi kävi tanssien loputta toteamassa tilanteen ja läksi pois. Kun kello läheni aamu neljään niin nuorisotalon talonmies(nainen) kävi pyytämässä että lähtisimme pois, hän haluaa nukkumaan. Sanoimme hänelle soita taksille niin lähdemme, ja taksi tulikin ja vei meidät metsämökille. Annoimme yhtyeelle kaksipulloa pontikkaa matkaevääksi, vain kaksi koska enempää ei enää ollut. Yhtyeen laulusolisti joka oli ammatiltaan kemisti oli vienyt pontikka näytteen työpaikalleen juomatehtaalle ja  ilmoitti sitten meille, että pontikka oli puhdasta ja täyttä tavaraa.

Musiikin lisäksi olen harrastanut nyrkkeilyä, mutta vain nuoruudessani, silloin se oli "kovajuttu" ja nyrkkeilysaleja ja treenipaikkoja oli vähän joka nurkalla. Kehässä ole vain yhden kerran käynyt kokeilemassa oikeaa matsia. Se tapahtui treenisalin kehässä ja vastustaja oli minua päätä pitempi ylemmän sarjan kaveri. Se oli sellainen kaverien, kumpi on parempi, kun otellaan oikeasti ja tosissaan. Oteltiin oikeilla säännöillä, oli kehätuomari ym. Alussa ottelu oli kyttäilyä, kuten se aina on. En päässyt lyönti etäisyydelle vastustajaani, hän oli pitempi ja ulottuvampi, joten hän piti minut "kauempana". Sitten se mottasi minua päin näköä ja se oli siinä, rupesi kummasti nukuttamaan, kehätuomarina ollut kaveri huomasi sen ja otti kiinni, vei nurkkaukseeni ja keskeytti ottelun. Toista kertaan en noussut kehään ottelu mielessä. Kävimme usein porukalla katsomassa kavereiden otteluita, eripuolelle Suomea ja niitä oli siihen aikaan paljon. Meidänkin salilla oli yksi Olympia käviä ja yksi suomen ja pohjoismaiden moninkertainen mestari. Käytiin monesti yhdessä ottamassa kuppia ja humalaisia härnääjiä pyöri aina ympärillä. Kerran istuttiin nyrkkeilyporukan kanssa baarissa ja juteltiin nyrkkeilystä, ja varmaankin liian kovaäänisesti. Joten viereisestä pöydästä tuli rehvakkaanoloinen humalainen mies pöytämme viereen ja kysyi osaako pojat nyrkkeillä ja kehuskeli nyrkkeily taidoillaan. Me ei yleensä humalaisista, meijeritilipäivä nyrkkeilijöistä välitetty, annettiin heidän aikansa rehvastella, sitten he yleensä kiltisti poistuivat oma aloitteisesti. Mutta tämä kaveri vain innostui siitä, kun me ei sitä noteerattu. Kipa nyrkkeilijä veljes sarjan nuorimmainen, sai viimein tarpeekseen ja sanoi rehvastelijalle, haluatko sinä tosiaan turpiisi, rehvastelija vastasi, no sehän ei tule keltään onnistumaan. Siihen Kipa, lähetäänpä pistäytymään tuolla ulkona. Rehvastelija nauroi paskasesti, kun läksi Kipan mukana ulos. Hetken päästä Kipa tuli sisälle, meni rehvastelijan kavereiden luo, ja sanoi, menkää auttamaan kaverianne, se makaa tuolla hangessa, minä en sitä lyönyt, ei tarvinnut, läpsäytin vaan. Kaverit läksi, eikä niitä sen jälkeen näkynyt.

Minun ei ole tarvinnut kuin yhden kerran käyttää nyrkkejäni. Se tapahtui siihen aikaan kun meillä oli omat ravintolat X2 vaimon kanssa. Olin kävelyllä kaupungilla, ja kapakan kohdalle ajattelin pistäytyä siellä,  ottamassa vodkan puolukalla. Kapakassa ei ollut muita, kuin tiskin luona istuvat farkkutehtailijan tyttären kaksospojat kavereineen. Tervehdin heitä samalla kun ostin juomani, menin sitten istumaan, pienen pyöreän pöydän ääreen. Kohta siihen tuli toinen kaksospojista, pyytäen tarjoamaan heille juomat, sanoin, ei tule kuuloonkaan, silloin kaveri alkoi latelemaan totuuksia vaimostani, vaikka ne olivat totuuksia, niin minun ei tarvinnut niitä kuunnella, muutenkin jo vitutti se akka. Käskin poikaa lopettamaan, mutta hän vain innostui lisää, joten nousin ylös ja vetäisin kaveria päin lärvi, ja kaveri putosi kerta tällistä, konttasi siitä sitten veljensä ja kavereittensa luo. Minä join vodkani ja läksin pois, sanoin tarjoilija tytölle heipat lähtiessäni. Parin korttelin matkaa käveltyäni, olin OP-pankin kohdalla, niin nurkan takaa hyökkää viisi äijää kimppuuni, vetivät käteni selän taakse ja painoivat pääni alas, heidän oli tarkoitus juntata, minua siihen pankin tiiliseinään, silloin paikalla ajaa päräytti poliisin maija. Poliisit laittoivat kaverit maijan kyytiin, kysyi heiltä, mitenkä he sattuivat just paikalle, niin he kertoivat pub.in tarjoilijatytön soittaneen heille ja kertoneen poikin suunnitelma, hän oli kuullut kun pojat olivat suunnitelle minun pieksämistä, eli nämä kimppuuni hyökänneet "äijät" oli ne veljekset sieltä pubista, ja heidän kaverinsa. Poliisit kysyi onko vaateita, sanoi ei ole. He sanoivat ajelevansa poikien kanssa vähän aikaa, jotta kerkeän kotiin. Mutta en mennyt kotia, vaan seurahuoneelle, vitutti niin paljon. En tuntenut pub: in tarjoilijatyttöä, mutta hän tiesi missä asuin. Seuraavana päivänä kaksospojat tulivat meidän ravintolaan pyytämään anteeksi minulta. Sanoin heille, antaa olla, sitähän sattuu huonoimmissakin piireissä.

Kun elää "raskaasti" vai pitäisikö sanoa täysillä, niin siihen kuuluu yleensä myös raskaat huvit kaikkine lieveilmiöineen. Näin se on mennyt meikäläisen kohdallakin, putkat ja vankilat ovat tulleet tutuiksi, ei kuitenkaan mitään vakavaa, pieniä känni juttuja vain. Kerronkin nyt seuraavaksi niistä "lieveilmiöitä"

Alkoholi on ollut vahvasti mukana meikäläisen taipaleella, en kuitenkaan koe, että olisin ollut juoppo, enkä  halua juomisella kehuskella, mutta kertoa voi, sillä kaameat morkkikset on jo koettu ja kärsitty.

Ensimmäisen alkoholia sisältävän ryyppyni otin ja humalani koin, viisitoistavuotiaana juhannusjuhlilla, missä minua muutamaa vuotta vanhempi, meidän kylän poika tarjosi kiljua, ja serkkupojalla oli viiniä. Kokemuksena se ei ollut paha, sillä osittain niiden juomien ansiosta pääsin pukille, kun naapurikylän vähän "hepsankeikka" tyttö nautti meidän kanssa juomia, ja tarjosi kiitokseksi mahdollisuuden päästä "kokasemaan" juhlapaikan lähimetsän mättähällä. Hommahan oli minulle ennestään tuttua, mutta tyttö uusi tuttavuus, kyseisessä asiassa. Siitä alkoi melkeinpä viikoittainen alkoholijuomien nautiskelu, mutta vain viiniä. Naapurikylän vanhempi postimies toi meille ( juotiin serkkupojan kanssa) viiniä, samalla kun kävi omilla asioillaan perjantaisin viinakaupassa.

Kun pääsin/menin kuusitoistavuotiaana (16) kaupunkiin huoltoasemalle kesätöihin. Niin varsin nopeasti pääsin kaupungin nuorison porukoihin mukaan, ja nimenomaan varttuneemman nuorison porukoihin, missä melkeinpä kaikki olivat yli kahdeksantoista vuotiaita (18), ja heillä oli omat autot, koska he olivat niin kutsutuista paremmista perheistä (rikkaita), oli hotellinomistajan tyttö, liikennöitsijän tyttö ja muuta vastaavan taustan omaavaa porukkaa. Heidän mukanaan kuljin ravintoloissa, baareissa ja discoissa vaikka olin alaikäinen, mitään ei koskaan kyselty. Baarien omistajat tiesivät, että olen alaikäinen, joten he  neuvoivat miten toimia jos tarkastaja tulee, tarkastajat (poliisi tai alkoholitarkastaja) kävivät melkeinpä joka päivä ja viikonloppuisin, jopa useita kertoja päivässä. Koska keskioluen myynti oli juuri vapautunut, joten  sitä kontrolloitiin erittäin tarkasti. Eräässä baarissa minulla oli vakiopaikka takaoven vieressä, josta näki ketä tuli baariin, mutta baariin tulija ei nähnyt sinne pöytään, koska se oli tiskin päässä sopivasti piilossa. Kun Poliisin tai tarkastajan näköinen tyyppi tuli sisään, niin menin takaovesta ulos. Kun tarkastus oli ohi, niin myyjä kutsui minut takaisin sisälle. Discoon jonne ikäraja oli 18v, menin ensimmäisen kerran liikennöitsijän tytön kanssa, hän pyysi mukaansa. Tyttö sanoi discon ulko-ovella, anna portsarille 10  markka (3 mk oli sisäänpääsy). Portsarina oli huonosti suomea puhuva japanilainen mies. Aaa te tulla voi ku kiva, tervetuloo. Annoin 10 mk portsarilla, aah surre suuuri kitos, kiva ilta telä, kääkää sisä. Tämän jälkeen pääsin aina, olimpa yksin tai muiden kanssa, eikä mitään kyselty. Seurahuoneen baarissa ei tarvinnut maksaa mitään, kun olin siellä omistajan tytön kanssa. Tytön kanssa, toistuu joka jutussa, se johtuu siitä, koska liikuin usein kauniiden tyttöjen seurassa, oli meillä joskus poikiakin mukana, mutta niistä en välittänyt.

Kerran menin paikalliseen ravintolaan vanhimman veljeni ja serkkupojan kanssa, he olivat täyttäneen jo 18 vuotta, mikä oli ikäraja siihen ravintolaan, mutta minä olin alaikäinen. Pojat epäilivät etten pääse sinne ravintolaan. Mutta toisin kävi, portsarina oli yhden kaverini äiti, joka kysyi papereita veljeltäni ja serkkupojalta, kun papereita heillä ei ollut, niin portsari totesi, te ette pääse sisää, mutta sinä voit mennä, ja näytti kädellään minua. Tämä portsari tiesi että olen alaikäinen, ja tiesi että osaan pelin säännöt, mutta veljeni ja serkkuni suhteen hän ei ottanut riskiä, ja sekös poikia keljutti.

Nämä seuraavat alkoholin huuruiset "tempaukset" tapahtuivat noista nuoruusvuosista 20 - 30 vuotta myöhemmin. Minulla oli silloin vaimon (X2) kanssa kolme ravintolaa (eri paikkakunnilla), ja yhteiselämä vaimon kanssa täysin rempallaan, ei minkäänlaista kontrollia, eli ne olivat täysin hulluja vuosia. 

Kerran istuin parin kaverin kanssa kapakassa, toinen kavereista oli 15 vuotta linnassa istunut ylioppilas ja teologian opiskelija, joka ei ollut mitään vakavaa tehnyt, ainoastaan petoksia ja sen tyyppisiä juttuja, joiden takia oli linnassa istunut. Toinen kavereista oli ison firman mainospäällikkö. Siinä jutellessa linnankundi sai idean, lähdetään eräälle huvilalle, missä on laatu juomia, mennään veneellä. No mikäs siinä, lähdetään vaan, me tuumattiin. Läksimme heti kävelemään satamaan, matkalla sinne soitin puhelinkopista ravintolaamme, että laittavat sapuskaa kolmelle, me lähdetään retkelle. Linnankundi kävi ne sapuskat  hakemassa, ison vadillisen kaiken näköistä "herkkua" oli vaimo laittanut. Matkalla satamaan selvisi, että huvilalle täytyy mennä veneellä, jota meillä ei ole. Mutta se ei ollut ongelma, linnakundin mielestä, vene  järjestyy. Satamaan tultuamme, linnankundi läksi asioille, odottakaa hän hakee veneen, se sanoi meille. Eikä mennyt kauaa, kun hän tulikin takaisin, vetäen rannalta käsin perässään pientä kilpavenettä, tosi pientä, jossa oli vain kuljettajalle paikka ja pienet siivekkeet sivuilla. Me mainosmiehen kanssa naurettiin kippurassa, kun hän veti sitä venettä perässään. Kun hän tuli meidän luokse, niin mainospäällikkö totesi, tuo uppoaa, jos me kolme siihen menemme. Ei uppoa, sanoi linnankundi, ja rupesi selostamaan miten me lähdemme sillä vesille. Jos olisi oltu selvinpäin, niin linnankundin ehdotus ei olisi mennyt läpi, mutta kun ei oltu. Joten tuumasta toimeen, ensin etsittiin muovia sekä narua, millä suojattiin eväät kastumiselta, sitten vati veneen "kokkaan". Liikkeellelähtö tapahtui seuraavanlaisesti. Siinä satamassa oli vierekkäin pitkiä laitureita, linnankundi meni veneen kanssa, laiturien rannanpuoleiseenpäähän, kahden laiturin väliin. Minä ja mainosmies toinen toiselle laiturille aivan laiturien päähän "tukitolppien" päälle. Tarkoitus oli, että linnankundi lähtee veneellä rannasta mahdollisimman nopeasti, vain hivenen hiljentää meidän kohdalla, ja me hypätään kyytiin, toin toiselle "siivelle" ja moottori jää meidän keskelle ja sitte kaikki irti koneesta, hullua vai mitä, ei tule onnistumaan. Mutta koska olimme "nauttineet", niin me onnistuimme ja kastuimme, mutta se ei mitään. Se oli hurjaa menoa, liitää vedenpintaa. Kun lähestyimme määränpäätä, niin ajoimme mahdollisimman pitkälle täydellä kaasulla, sitten lähellä rantaa kaasun nollille, ja vene upposi. Me otimme äkkiä sapuskat turvaan, ja sisälle huvilaan nauttimaan ruokaa ja juomaa, siihen se meikäläisen muisti sitten loppuukin, tolpillaan oli kyllä oltu koko ilta ja yö. Seuraava muistikuvani reissusta on, kun oltiin kaupungin rannassa sillan kupeessa, mihin oli tultu soutuveneellä, ja siinä rannassa linnankundi ja mainosmies meinasivat ruveta tappelemaan, naisisesta tuli riitaa, samoja naisia kun käyttivät. Sitä en tiennyt silloin enkä tiedä vieläkään, kenen vene oli ja kenen huvilalla me oltiin. Sen kuitenkin sain myöhemmin tietää, että meidän sapuskat oli koiranruoka vadissa, vaimoni käskystä olivat tehneet niin.

Toisen kerran olin tämän samaisen linnankundin kanssa reissussa, sitä missä olimme alunperin  reissanneet, eli mistä olimme tulossa, sitä en muista, eikä sitä tullut kysyttyä. Ensimmäinen muistikuvani siitä reissusta on, kun linnankundi käski "hovi kuljettajaamme" Vilhoa pysäyttämään auton, kun tulemme sillalle. Sillalla sitten pysäytti ja linnankundi meni auton taakse, avasi takakontin ja heitti kaksi perämoottoria järveen, ja sitten matkajatkui. Silloin oli aamuyötä ja pimeää oli syksy. Kun pääsimme kaupunkiin niin ajoimme  puhelinkopille mistä linnankundi soitti puhelun jonka jälkeen ajoimme yhden huoltoaseman pihaan, Missä meitä odottikin jo bemarissa istuskeleva "kauppamies".Linnan kunsi kävi tekemässä kaupat ja meidän mersu vaihtui bemariin, ja nyt meillä oli rahaa tai linnan kundilla oli, joten suunnaksi otettiin noin 40 km päässä oleva toinen kaupunki. Päästiin melkein perille ja sitten bemarin kone hajosi. Linnankundi alkoi liftaamaan ja saikin melko nopeasti kyydin kaupunkiin,. Meni noin vajaa tunti ja linnan kudi tulee paikalle parin kaverin kanssa joilla on työkalupakit mukanaa, tarkoitus ei suinkaan ollut korjata bemari vaan purkaa, eikä siinä kovi kauaa mennytkään kun bemarista oli kaikki arvokas otettu talteen ja sitte bemari kipattiin viiden miehen voimin maantie luiskaa pitkin pyörimään alas lepikkoon, Ja matka jatkui kaupunkiin, missä menikin sitten tovi. Kysyin linnan kundilta kenen autot olivat, hän vastasi, ei hänen ainakaan.

Tämmöistä känniläisen höveltämistä se oli, mistä seurasi 6 kk vankilareissu. Mitään "rikoksia" en tehnyt,  tuli vain muutama rattijuopumustuomio, kärähdin parhaimmillaa vai on se huonoimmillaan kaksi kertaa samana päivänä. Kaikkia käryjä en edes muista, Viimeisimmän eli "tupla käryn" muistan. Ajelin silloin naapuri kirkonkylälle ja siellä hotellin parkkipaikalle niin poliisit katauttivat siihen viereeni ja puhalluttivat, no viisari värähti liikaa joten verikokeisiin kävi matkani. Siellä lääkäri suoritti kaikki sen ajan juoppous testit, tikkuja ja kävelemistä, minkä  jälkeen lääkäri totesi saattamassa ollelle poliisille, tämä on selvä mies, paljonkos se mittari näytti, kysyi sitten poliisilta, 2,4 vastasi poliisi. Oh sano lääkäri, ja kysyi minulta otanko usein alkoholia, mihin vastasin, viime aikoina liian usein ja liian paljon. Seuraava etappi oli sitten putka, missä eivät kuitenkaa kauaa pitäneet, eli pääsin pois ja marssin suoraan hotellin parkkipaikalle ja  otin autoni millä läksin ajelemaan kotia kohti. Vähän matkaa ajettuani vastaa tuli Poliisit jotka kääntyivät perääni ja antoivat merkkiä, että pysähdy.Minä pysähdyin ja poliisi tuli pillin ja mittarin kanssa auton viereen ja sanoi. Terveppä taas, me ei vielä olla eds kotona käytä samaa vuoroa tehdään ja sinä taas autoilet, puhallappa tuohon niin katsotaa onko ne promillet laskeneet, ei ollu 1,9 näytti mittari ja ei kun takaisin kokeisiin ja putkaan, autoni poliisit olivat vieneet kotikyläni huoltoaseman pihaan. Kun pääsi aamulla putkasta niin poliisi kertoi missä auto on ja antoi avaimet saate sanoi, sinulla ei ole ajokorttia.

Poliisilaitokselta kävelin taksiasemalle ja sieltä taksilla huoltoasemalle missä autoni oli. Siellähän se oli mutta katolleen käännettynä. Arvasin kenen porukka oli ollut asialla, vaimon (X2) hän oli se joka alunperinkin käräytti minut, hän halusi tehdä mahdollisimman paljon kiusaa minulle. Hänen oli helppo haali/valjastaa miesporukka tekemään mahdollisimman paljon kiusaa minulle, hän vain levitti jalkansa palkkioksi ja halukkaista apureita löytyi aina peräkamarin pojista lääkäreihin.

Kun sitte tuli aika lähteä ratteja lusimaan, niin en enää silloin asunut vaimon (X2) kanssa yhdessä, en edes samalla paikkakunnalla, ja lapsetkin oli otettu häneltä huostaan, sain heidät sitten takaisin kun tulin linnasta, tapauksesta olenkin kertonut aikaisemmin joten siitä ei enempää. Liinnän lähtöpäivänä matkustin paikkakunnalle missä vaimoni (X2) asui, menin käymään hänen luonaan, missä oli myös hänen silloinen miesystävänsä, joka suuttui vierailusta ja läksi kävelemään hautausmaalle ja X2 etsi häntä. Minä myöhästyin linja-autosta joten olin sen yön heidän luonaan ja jatkoin matkaani seuraavana päivänä.Jäin vielä yhdeksi päiväksi kaupunkiin ottamaan kuppia. Kun sitten menin vankilalle minne minun olisi pitänyt jo kaksi päivää aikaisemmin ilmoittautua. Tuon myöhästelyn seurauksena minun siirrettiin toiseen vankilaan. Se siirto oli tavalla hupaisa juttu. Vankilan pakettiautolla minut kuljetettiin rautatieasemalle ja autosta siirto junan vankivaunuun tapahtui aseellisten vartioiden ja poliisin vartioidessa kulkureittiä, ihmiset seurasivat tapahtumaa, luulivat varmaan, että siinä menee joku suuri rikollinen. Vanki vaunuun päästyäni minulle tuotiin jogurttia ja juomista,vaunussa oli neljä muuta vankia jotka siirrettiin samaan vankilaan kuin minäki, mutta muista vankiloista. Toinen hupaisa juttu tapahatui kun meni vankivaunuun, niin minu tervehdettiin nimellä, en tuntenut ketään heistä, mutta he tunsivat minut. Sama tapahtui seuraavana aamuna kun minut siirrettiin osastolle, kuljin vartian kanssa käytävää pikkuhoususillaan vankilan vaatteet kainalossa, niin nimeäni huudeltiin. Eka päivän illalla selli oli porukka täynnä, kun tutut ja tuntemattomat tulivat tervehtimään. Pääsin hyvään selli, sillä kummallakin puolen selliäni omissa selleissään oli muusikoita, toisella puolen oli eräs Late, joka myöhemmin puukotettiin Muuramessa kuolettavasti ja toisella puolen oli Matti Nykäsen muusikko veli. Tämä Nykäsen Jore (Jorma) veli sävelsi siellä vankilassa ollessaan tämän kappaleen jonka Teuvo Oinas laulaa. Tähden lennon taikaa: Klikka tästä ja kuuntele.

Kun selvältä ihmiseltä kysyy, tulisiko mielee koskaa ajaa humalaa, vastaus on ei ikinä, entä kun hän on humalassa???.Aikaisemmin siis ennen sanottiin, että humalatila on lieventävä seikka rikoksista tuomittaessa, siis tuomitun humalatilaa rikosta tehtäessä, en tiedä onko enää tai onko ollut milloinkaan. Kerran ole itse tätä puolustusta käyttänyt, kun tuomari kysyi, onko syytetyllä mitään sanottavaan, niin sanoin siihen, oli silloin humalassa, en olisi selvin päin ajanut humalassa. Tuomarin toinen suupieli nousi hivenen, muuta reaktiota ei puolustukseeni tullut. 

Ensimmäinen muistikuvani humalassa ajamisesta on se, kun tulin vasta kortin saaneena töistä kotiin, olin silloin 18v  kuinkas muuten, Äitini oli tapansa mukaan "kyyläämässä" ovella, kun ajoin pihaan. Muistan sen kun äitini sanoi, ajoit humalassa, mihin vastasin, ajoin koska en ole selvinpäin, ja lisäsin, en olisi ajanut humalassa, jos olisin ollut selvinpäin, siitä olen täysin varmaa, en koskaan aja humalassa jos olen selvinpäin. Tätä äitini jäi miettimään, mitä se sanoi?? Joten minä painuin yläkertaan nukkumaan. Isälläni oli tapana sanoa äidille, kun se alkoi saarnaamaan. Luuletko sinä, että humalainen muistaa aamulla, mitä olet sanonut hänelle. Odota päivä tai pari ja kerro sitten hänelle harhakuvitelmasi juomisesta ja humalasta. Äitini ei ollut koskaa edes maistanut viinaa, liekkö hän edes korkinpäällekkään koskaan astunut, vaikka tiesi kaiken alkoholiin ja humalaan liittyvän, mutta vain omasta mielestään. Mutta isäni tiesi mistä puhui, sillä hän oli varmaan nauttinut ja nauttikin alkoholia äidinkin edestä. Mutta se ei haitannut, isä oli herrasmies, myös humalassa. Niin siitä kun tulin silloin kotia humalassa, VW 1600 gt cabriolet autollani (Muuten Keke Rosbergin äidillä oli samanlainen, ei tainnut sillä kylällä olla muilla sellaista, samalla kadulla asuttiin Rosbergien kanssa). Palataanpa taas sinne kun tulin humalassa autolla, eli olin ollut töissä iltatuurissa ja sain tietää että sen "kylän" muusikot kokoontuu paikallisen hotellin baariin, joten sinne minäkin suunnistin heti töidenloputtua, siellä oli paljon  paikallisia muusikoita sekä lisäksi muun muassa Kai Hyttinen, Veikko Ahvenainen ja Peter joka oli silloin radionlistalla sijalla 15 ja se oli silloin kova juttu Tässä Peter, Möin sen illan aikana veljeni rummut, jotka hän osti aikoinaa Puolalaiselta Pipur Compon runpalilta kun he tarvitsivat rahaa. Peter oli menossa keikalle, jonka hänen mukanaan ollut basisti oli myynyt, eli sopinut, joten he etsivät muusikoita kyseiselle keikalle Kerroin tuon edellisen, Koska sekä viina että musiikki ovat liittyneet vahvasti elämääni kuten myöskin autoilu, ja autoilusta on muutakin kokemusta kuin vain humalassa ajelu, Olen aikaisemmin jo maininnut, että minulla oli oma autokorjaamo, sekä olin mukana autokatsastuslautakunnassa. Lisäksi opetin tyttärentyttäreni ajamaan, eli olin hänen autokoulunopettajansa yksityisluvuilla, mikä nyt ei sinänsä ole mitään. Olin myöskin autonasentajalinjalinjan työnopettajana ammattikoulussa. Tämän sai aikaan sen, että tyttäreni hankki autonasentajan paperit, kun ei muuta opiskeltavaa keksinyt 18 v täytettyään. Oli mukava opiskella kun opettaja on/oli oma isä, vaikka ei siitä ammattia itselleen aikonutkaan. Hänestä tuli eläintenhoitaja, ja senkin minä opetin hänelle. Meillä oli hevostalli jossa oli kuusi omaa hevosta ja hoitohevoset, yhteensä noin 10 hevosta ja 13 koira parhaimmillaan. Haluan kuitenkin vähän kehaista tässä yhteydessä, koska hevostallit oli minun itseni suunnittelema ja piirtämä sekä lisäksi rakentama. En kuitenkaan ollut "noviisi" tässä hommassa, sillä olin jo aikeisemmin suunnitellut ja rakentanut hevostallin kymmenelle hevoselle tilaustyönä (Insinööri kaverini  laittoi nimet alle), että mitäs me juopot muuta ostankaan.

Nyt olen eläkeläinen ja asustelen yksin, omasta tahdosta. Suurin syy tähän yksin oloon on musiikki, mitä haluan tehdä rauhassa ja silloin kun minulle sopii. Nykyisin teen musiikki, jota pääasiassa soitetaan ulkomailla, lista musiikin lisäksi teen peli ja taustamusiikki, jota käyttävät muun muassa Ameriikkalaiset  paljon, esimerkiksi YouTubesta löytyy useita Amerikkalaisten tekemiä mainos sekä pelivideoita joiden taustalla soi minun musiikki. Muun muassa Englannin radioiden soittolistoja on mukava katsella, koska usein siellä soi myös minun musiikkia. lisenssioin musiikkini Englantiin, koska silloin se helpompaa jakaa ympäri maailmaa. Tämä kaikki on minun eläkeläisharrastus ja ajankulu, en ole kiinnostunut mistään "kiikkustuoli" kerhoista.

Kerronpa seuraavaksi muutaman kauppa alan tarinan, eli erikoisimmat ja niistäkin vain muistiin jääneet tapaukset.

Kerron alkuun tarinan, mistä kauppa alan työskentelyni oikeastaan sai alkunsa. Olin Helsingissä eräässä maansiirtokoneita maahantuovassa ja myyvässä firmassa konemaalarina, eli maalailin maansiirtokoneita ja niihin tehtyjä hyttejä, alun perin menin sinne asentajaksi, mutta muutin mieleni kun korjaamopäällikkö mainitsi maalarinhomman, halusin kokeilla sitä hommaa joten minusta tuli konemaalari. Firmassa oli yli innokas luottamusmies, ei mennyt päivääkään, ettei se olisi hätistellyt liittymään liittoon. Mutta sitä virhettä en tehnyt. Virhettä? Niin, olinhan nuori vasta perheenperustanut, joten raha kelpasi, ja sitä tulikin enemmän, kun tein myös ruokatunneilla ja öisin töitä, varsinaisen päivätyön lisäksi. Mutta liitto ei sitä olisi sallinut, heillä oli jotkut työaika "normit", mutta ne olivat kai laiskoja varten laadittu. Sitten tuli joulu, olin  perheeni kanssa lähdössä maalle joulua viettämään sekä uuttavuotta vastaanottamaan. Siinä olisi mennyt reilu viikko, mistä työpäiviä olisi ollut muutama. Mutta sitä "lomaa" firman uusi korjaamopäällikkö ei sallinut, edellinen korjaamopäällikkö oli se aina ennen mukisematta sallinut. Emme päässeet uuden korjaamopäällikön kanssa sopimukseen, joten katsoin parhaaksi ottaa lopputilin, ja viettää perheeni kanssa talvilomaa maalla. Uudenvuoden arjen koittaessa tulimme takaisin Helsinkiin. Menin työvoimatoimistoon, missä katselin avoimia työpaikkoja myyntialalta, sillä konepaja hommat oli katsottu ja koettu, joten oli aika vaihtaa myyntihommiin. Otin kahden avoimen työpaikan osoitteet, ne olivat  Valintatalo Kallion linjoilla ja Elannon-Tavaratalo Hakaniemessä. Valintataloon menin ensimmäiseksi näyttäytymään ja pääsin töihin, sitten menin kuitenkin näyttäytymään Elannon-Tavarataloon vielä, kelpaisinko heille uuden avattavan farkkuosastonhoitajaksi jonka avajaisiin oli tulossa esiintymään Mika Sundgvist, ja minut valittiin siltä istumalta siihen hommeliin. Soitin Valintataloon, etten tulekaan heille töihin. Minkä jälkeen läksin kävelemään vaimon työpaikkaa kohti, kävelin Mannerheimintietä katsellen näyteikkunoita, kunnes tulin kohdalle, missä luki Anttila työhönotto, ajattelin silloin, käynpä tuollakin, enhän menetä siinä mitään. Enkä menettänyt, vaan sain paikan City-Anttilan matto-osaston kymppinä. Valintatalossa ja Elannossa palkat katsottiin taulukosta, mutta Anttilassa työhönottaja kysyi, mitä pyydät, joten esitin palkkatoiveeni, joka oli huomattavasti suurempi kuin Valintatalossa ja Elannossa, joka sitten hyväksyttiin mukisematta. Joten aloitin työt Anttilassa. Kolme työpaikkaa samana päivänä eikä papereita kyselty missään, vaan haastattelun ja parin tehtävän perusteella valinnat suoritettiin.

City-Anttilassa oli hyvä porukka, mitä nyt kenkä-osaston Hilkalla ja esimies (nainen) Sinikalla "virtsarakko" oli päässä. Urheiluosaston Erik oli hauskakaveri, jos hän ei tykännyt jostakin syystä asiakkaasta. niin hän "heitteli" hupaisia herjoja. Kerrankin vanhempi naishenkilö Stockmannin kassikädessään tuli Erikin luokse Ruotsia "sönkäten" (Erik osasi Ruotsia ja monia muita kieliä), Erik vastasi naiselle, täh ja huusi minulle, tules tänne, tämä vanha akka sönkkää jotain, ymmärrätkö sinä mitä se tahtoo. Nainen sanoin suomenkielellä, teen teistä valituksen, mikä teidän nimenne on, johon Erik, Garl Gustaf Folke Hubertus Bernadotte. Nainen läksi kiukusta ähisten pois. Kysyin Erikiltä miksi??? Tulla nyt Stockmannin kassia kantaen tänne huonoa Ruotsia sönkkäämään, hän vastasi. Toisen kerran eräs nainen kysyi, millaisia siteitä teillä on (tarkoitti suksensiteitä) niin Erik vastasi, siteet ovat kemikalio-osastolla, ensimmäinen kerros olkaa hyvä. Nainen punastui ja läksi pois. Kun Senegalin Presidentti Leopold Senghori oli vuonna 1973 Suomessa valtiovierailulla vaimonsa kanssa. Niin vaimo tuotiin matto ostoksille City-Anttilaan, eikä Stockmannille kuten valtiovierailijoita yleensä käytettiin ostoksilla. Kysyin ulkoministeriön virkailijalta, joka oli järjestämässä ostos reissua, miksi näin, niin hän vain vastasi, näin on päätetty. Oman arvioni mukaan heitä ei kai arvostettu niin kuin muita valtionvierailijoita. Minut valittiin palvelemaan presidentin rouvaa, joka osti sitten ison englantilaisen plyysimaton, suomi karvalankamatot eivät kelvanneet. Sitten kun mattovalinta oli tehty, niin laskeuduin presidentin rouvan kanssa liukuportaita kolmannesta kerroksesta ekakerrokseen. Reitti oli nauhalla merkattu, kansa katseli, kun me menimme keskuskadulla odottavaan autoa kohti. Erik ja Sinikka kävelivät meidän perässä kantaen muoviin käärittyä mattorullaa. Keskuskadun puolelta oli poistettu kaikki kulkuesteen, oli vain sellainen paksuköysi jonka vähän ennen oven, käyden vieressä seisoi mies, jonka tehtävänä oli poistaa köysi meidän edestä, kun lähestymme sitä. Mutta hän oli hidas, joten presidentin rouva kumartui, aikomuksenaan mennä köydenalitse, niin silloin perässämme tulleet Erik ja Sinikka töytäisivät rouvaa mattorullalla takapuoleen, ja hän "putosi" kontalleen. Yritin ottaa rouvaa käsipuolesta kiinni, mutta en löytänyt hänen kättään se "lakanakasan" alta. Kaikki olivat kauhuissaan, mutta rouvaan se vain nauratti, vielä autossa istuessaan hän nauroi ja vilkutti meille. Myyntihommani loppui City-Anttilassa kesken päivän koska otin lopputilin. Meillä oli tapana käydä rautagrillillä (Ravintola) syömässä, meidän porukkaan kuului osastonhoitajia sekä myöskin tavaratalojohtaja Heikki Anttila (Kallen veli). Joskus otimme palanpainikkeeksi muutamat väkevät, kuten teimme silloinkin, kun otin lopputilin. Eli olimme juuri tulleet syömästä, kun "törmäsin" henkilökunnantiloissa esimieheeni Sinikkaan (nainen), joka alkoi haukkua alatyylisin sana valinnoilla minua, syystä että haistoi alkoholin. Silloin otin lopputilin ja läksin heti kotia. Syy haukkumiselle oli aiheellinen, mutta se alatyylinen kielenkäyttö se oli liikaa. Anttilassa oli muuten järkevät palkanlaskijat. Se tuli ilmi siinä, kun ulosotto yritti mitata minun palkasta osan vaimolleni kipukorvauksia. Mitkä tuli minun maksettavaksi kun erosin vaimostani (x1). Avioerokäräjillä minut tuomittiin maksamaan henkisestä kivusta ja pahoinvoinnista korvauksia vaimolleni, siis silloin jo entiselle (x1). Mitä en tietenkään maksanut, koska ne ovat höpö höpö juttuina vain rahastusta, vai muka henkisestä kivusta. Ne meni tietenkin ulosottoon, koska en maksanut niitä, mutt en maksanut niitä sinnekään. Ulosotto yritti kyllä kaikin keinoin, mutta minä olin parempi "keinojen keksijä". Kerran ne meinasivat onnistua, olin silloin Anttilassa töissä, tässä matto-osaston kymppinä, mutta Anttilan palkanlaskija oli viksu. ja ajatteli meidän työntekijöiden parasta.Hän soitti minulle ja kysyi, tekikö hän väärin, kun ilmoitti palkkani ulosottoon pienempänä kuin mitä se todellisuudessa oli, eli ilmoitti niin pieneksi, ettei siitä voinut ottaa mitään, sanoin, et missää nimessä ole tehnyt väärin vaan päinvastoin, kiitin häntä sekä kerroin hänen olevan erittäin älykkään ihmisen. Nykyisellä digiajalla tuokaan palkan väärin ilmoittaminen ei olisin niin helppoa toteuttaa, mutta kuitenkin mahdollista. Muuten en ole maksanut pennin penniä enkä sentin settiäkään siitä maksusta vieläkään, enkä maksa, koska se on jo rauennut.

Parinpäivän kuluttua aloitin sitten työt Valintatalossa viidennellä linjalla maito-osastonhoitajana. Sielläkään en viihtynyt kauaa, johtuen myymälänhoitajasta. Joka oli uskoon tullut entinen alkoholistia ja piru luonteeltaan, hän ei osannut kulkea kultaista keskitietä vaan hyppäsi laidasta toiseen laitaan. Kaikki roiskeet (lihatiskiltä) sekä muut tuotteet jota ei enää voinut myydä piti tuhota, puliukoille ja akoille niitä ei ainakaan saanut antaa. Tuollainen ei sopinut minulle, sen ymmärsin, ettei roskalaatikoihin saanut mitään syöntikelpoista laittaa, koska talonasukkaat eivät tykänneet niitä penkovista porukoista. Joten sovin lihatiskin porukan kanssa, että laittavat kaikki makkaran roiskeet ym tuhottavan, mutta kuitenkin vielä syötävän talteen, keräsin vanhat leivät, juustot ja muutkin maitotuotteet talteen ja kerroin myymälänhoitajalle vieväni ne itselleni kotiin. En kuitenkaan vienyt niitä itselleni, vaan karhupuistoon, siellä odottaville alkoholisteille, tämä tapahtui joka ilta, silloin kun olin töissä. Olin sopinut alkoholistien kanssaan, ettei sen talon roskiksia pengota missä kauppa sijaitsi. Tämä minun Valintatalon "keikka" ei kestänyt muutamaa viikkoa pitempään, koska vaihdoin maidot autonosiin, eli aloitin varaosamyyjänä Eiran kaupunginosassa. Sen työn etuja oli, ilmaiset viinat, niistä pitivät huolen eri suurlähetystöjen suurlähettiläät sekä muu henkilökunta. Bulgarian suurlähetystön autokuski kurvasi joka perjantai Dodge Dart autollaan meidän firman pihaan, tuoden ministeri viinat meille (Oli muuten sama kaveri, joka mainosti televisiossa Burgeria jugurttia valkoisella hevosella ratsastaen). Kerran lainasin lumilapiota Ruotsin suurlähettiläälle. Sitten lumilapiota palauttaessaan hän antoi minulle kahdeksan pulloa laadukkaita juomia kuten wiskiä ja konjakkia palkkioksi lumilapion lainaamisesta, toisaaltaan ei alkoholijuomat olleet muutenkaan kalliita meille, sillä vaimo sai työpaikkansa kautta parakoni viinoja, eli siis verottomia.

Otetaanpa seuraavaksi muutama tarina autoista ja autoilusta, autot ovat liittyneet elämääni erittäin vahvasti. Olen ollut töissä huoltoasemilla, varaosamyyjänä, autonasentajana, autokorirakentajana, myynyt autoja, eli toiminut itsenäisenä "autojopparina" sekä ollut mukana autokatsastuslautakunnassa kehittämässä nonstop autokatsastusta, olen myös ollut ammattikoulun autonasentajalinjan työharjoitteluopettajana.

Ensimmäinen varsinainen autotyöni oli se, kun suunnittelin auton noin 12 vuotiaana, aikani kuluksi tein sen, kun en muuta keksinyt. Auto perustui suurelta osin NSU Prinz autoon, jossa oli moottoripyöränmoottori, kuten minunkin suunnittelemassa autossa, mutta kuitenkin eri moottori, eli Husgvarnan moottori, muut osat, kuten korin ja tekniikan osat "kopsasin " eri autoista. Auto olisi toiminut, jos sen olisi rakentanut, niin arveli autoalan ammattilainen piirustukset nähtyään. Huoltoasemalla kesätöissä yksin iltavuorossa ollessani jouduin tilanteisiin, missä ammattilaisen apua olisi tarvittu, mutta hyvin minä nekin tilanteet hoidin "amatööri ammattilaisena". Kerran laulaja Markku Suominen tuli tankkaamaan punaisia Citroen autojaan, niitä oli kaksi. Autot tankattiin, mutta sen jälkeen ne eivät startanneet kumpikaan, napsahtelivat vain, kun yritti startata. Suominen kirosi ja kertoi ettei ole ensimmäinen kerta, kun he joutuvat työntämään ne käyntiin. Sanoin siihen, ettei niitä tarvitse työntää, pikkuisen vain tönäisee. Suominen hymyili ja sanoi, vai niin, pikkuisen vain tönäisee. Johon sanoin, niin niin, kokeillaanko. No kokeillaan vaan, mutta meillä on kiire, ei ole aikaa "leikille". Joten ryhdyin heti toimeen, ja käskin kuljettajan menemään autoon, laittamaan vaihteen kakkoselle ja alkaa startata autoa, tai paremminkin laitta avain startti asentoon, ja me muut tönäistään autoa, ja heti startata alkaa toimia, niin kytkinpohjaan ja auto käynnistyy. Porukkaa hymyilytti minun neuvot, mutta toimivat kuitenkin ohjeitteni mukaan ja auto käynnistyi, ja sama toiselle autolle ja sekin käynnistyi. Suominen tuli viereeni ja kysyi, mikä tuossa on ideana. Sanoin, että starteista on puslat kuluneet, joten ankkuri ottaa kenttää, kun ankkurin saa vähän pyörähtämään, niin se alkaa startata. Kehotin viemään autot puslien vaihtoon. Suominen otti taskustaan viisikymmentä markkaa (50 mk) ja antoi sen minulle, saate sanoilla, pidä tuo raha itselläsi, se ei ole talolle, vaan sinulle. Kiitti, tuo oli saatanan hyvä neuvo. Sen tönäisy niksin olin oppinut huoltoaseman "rasvari Villeltä" kun hän ohjeisti asiakkaita käynnistämään starttivikaisia autojaan. Toisen kerran, kun olin yksin työvuorossa samaisella huoltoasemalla, niin sinne ajoi Porsche 911 auto ja sen kuljettaja valitteli, ettei ohjaus oikein toimi, vähän holtiton. Hän kertoi, että oli ajanut työnalla ollutta huonokuntoista tietä aika reippaalla vauhdilla, joten hän epäili jonkun särkyneen tai irronneen etupäästä. Käskin häntä ajamaan auton montulle, ja menin sitten katselemaan missä vika, täytyy sanoa, etten tajunnut siihen aikaa kovinkaan paljon autoista, eli kaikki mitä tein, oli päättelyä. Kun aikani tutkiskeli auton etupään eri juttuja, niin tein huomion, että oikeanpuoleisen tangonpäässä oleva mötikka on löysemmällä kuin vasemmanpuoleinen. Joten vika on siinä, mutta miten korjata se, kehittelin siihen sitten sellaisen rikka systeemin, jonka paukutin vasaralla paikoilleen ja "mötikästä" tuli "jämäkkä". Porschen kuljettaja kävi ajamassa koelenkin ja palasi sitten kiitollisen huoltoasemalle. Kaikki on kunnossa, nyt on hyvä ohjaus ja otti salkustaan kirjekuoren mistä otti rahaa ja maksoi remontin. Sitten se vielä kaivoi kirjekuortaan ja antoi minulle 100 mk ja sanoi, tässä sinun palkkasi. Myöhemmin kun autotekninen tietouteni lisääntyi, niin tajusin mikä se mötikkä oli, se oli raidetangonpää. On varmaan, ammatti ihmiset ihmetellet ja nauraneet sille korjaukselle. Huoltoasema hommien jälkeen opiskelin vähän aikaa, minkä jälkeen olin autokoritehtaalla lyhyen tovintekemässä paloautoja lentokentille, ambulansseja ja suuria isoilla kuorma-autoilla vedettäviä matkailuperävaunuja Saudi Arabiaan. Mistä siirryin vireiseen hydraulimoottoreita kuorma-autoihin valmistavaan tehtaaseen hydraulikoestajaksi, eli testasin kaikki valmistuneet moottorit. Olin silläkin vain kolmeviikko, sitten otin keskenpäivää lopputilin, tehdastyö ei ollut minun alaani, se oli tosi tympeää työtä, tehdä samaa päivästä toiseen.

Kerran ostin Helsingistä Transit pakettiauton, jonka kaasutin oli rikki, en kehdannut ruveta sitä korjaamaan, joten ajoin noin 700 km kaasupohjassa, eli se toimi vain silloin. Kerran taasen ajoin saman reitin, mutta toisinpäin ja takaisin eli n. 1400 km Hilman Minx autolla, jossa toimi vain käsijarru, muita jarruja ei ollut.

Samainen Hilman tuli sitten matkanpäähänsä eräänä juhannusyönä, ja nimenomaan minun omistuksessa koska se oli vielä varsin uusi auto noin 50 000 km ajettu, mikä kylläkin englantilaiselle autolle on paljon. Silloin juhannusyönä tuli Hilmanilla annettua jalkaa varsin rajusti, sillä seurauksella, että alapäänlaakeri leikkasi kiinni, ja mäntä ja kiertokanki tulivat lohkonläpi, ja pamahtivat konepeltiin, saaden aikaan komean kohouman. Olimme silloin viettämässä juhannusta mökillä, missä tuli riita alkoholin nauttimisesta, joten osa porukasta liukeni pikkuhiljaa pois, vieden viinat mukanaan. Me kolme, jotka olimme enää jäljellä, päätimme myös lähteä. Mutta miten, olimme nauttineet alkoholia, ja jonkun täytyisi ajaa. Koska auto oli minun, niin minä jouduin kuskiksi. Onneksi se meidän auto hajosi vilkkaalla tiellä, missä oli liikennettä, ja kun oli tuurin tynkää sen verran, että siihen vielä sattui ajamaan tuttu taksi Valiantillaan, joten hän hinasi meidät kaupunkiin. Olin koko ajan istunut autossa, joten taksi ei tiennyt, että olen nautiskellut alkoholia, ennen kuin siellä näki sen kaupungissa, kun nousin autosta maksaakseni hinauksen. Rähinähän siitä syttyi, mutta rahalla sen sai loppumaan. Läksimme siitä sitten kävelemään kaupungin torille päin, sinne oli myös matkalla eräs laulaja, jolta oli juuri ilmestynyt sinkku. Keikka oli heitetty ja nyt oli juhannuksen ja sinkun julkaisun juhlimisen aika, mutta ravintolat olivat jo kiinni, eikä kenelläkään juomaa. Joten päätimme marssia lähimmälle puhelinkopille, ja soittaa eräälle "yksityiselle" viinanmyyjälle ja tilata juomaa torille, ja se palvelu pelasi. Juhannuksen jälkeen kävin sitten vaihtamassa autoa. Kerran eräs puolituttu kaveri soitti ja kertoi ostaneensa VW kuplan vuosimallia 1962ja haluasi tehdä siitä ärhäkämmän, mutta se ärhäkkyys ei saisi mitenkään näkyä. Auto on maalla yhdessä ladossa, eikä siellä ole sähköjä ei mitään työkaluja. Sanoi, että onhan nyt kesä ja valoisaa, eikä sitä sähköä ainakaan aluksi mihinkään tarvitse. Otin se homman, ensitöikseni menin sinne ladolle ja muutin siellä sen kuplan 6 volttisesta 12 volttiseksi, sitten ajoin sen erään maalaistalonpihaan josta löytyi työkaluja ja nosturi, joka oli traktorin paskatalikko ja työpöytänä oli traktorin peräkärri. Paskatalikolla nostettiin kuplan peräilmaan, että sain vetäistyä moottorin alta pois, minkä olin aikaisemmin jo irrottanut ja pudottanut maahan. Peräkärryn päällä kokosin sitten uuden 1,6 litraisen moottorin kuplaan. Moottori tuli postinlinja-autossa osina neljässä postin muovilaatikossa moottorikoneistamolta. Kytkinkoppaa jouduin vähän rälläköimään, että vauhtipyörä mahtui sinne. Kaasareille korkeimmat imusarjat tekasin, sekä pakoputken kehittelin sellaiseksi, että vain pillit näkyivät ja mahdollisimman vähän "pörinää". Kun kaikki oli tehty, niin oli koe käynnistyksen aika, auton omistajanvaimo istahti valkoisessa kesäasussaan auton taakse. Kun räväytin autonkäyntiin ja polkaisin kaasua, hivenen reilummin, mutta vain näytiksi, että tehoja löytyy, sen pöräytyksenja pöläytyksen  jälkeen autonomistajanvaimon kesäasu ei enää ollutkaan niin valkoinen, pari kovaa pamausta ja sitten pörisemään, niin putkista pölähti kaikki asennus öljyt ynnä muu moska hänen päälleen. Mutta autonomistaja oli yhtä hymyä. Tällä auton omistajalla oli tarkoitus vain kiusoitella kaikki Escortin ym vastaavan autonomistajaa. Ne kun tulivat kaupungissa kaasuttelemaan Escortillaan viereen, niin se ärsyttää, auton perää on nostettu niin korkealle että takapyörätkään just ja just koskettaa maata, mutta nyt ähäkutti, ähäkutti pappa kupla näyttää. Kauan kaveri ei kuplallaan saanut ajella kun, kun houkutus iski myydä sen, hän oli saanut siitä niin hyviä tarjouksia, että hän möi sen eräälle Suomen jääkiekkojoukkueen pelaajalle. Kerran tuli lähtö tytön (naintihommia) luokse toiselle paikkakunnalle, oma autoni oli silloin veljeni käytössä. Joten lainasin kaverilta vanhaa mossea (Moskowitz), Silloin oli tammikuu ja pakkasta yli 20 astetta, mosse oli seissyt parivuotta liiterin seinustalla liikkumatta. Siinä oli nastattomat talvirenkaat eikä sitä tietenkään ollut katsastettu ainakaan viiteen vuoteen. Käyntiin me se saatiin kun soitettiin avuksi eräs taksimies autoineen. Hänen autonsa perässä mosse sai seilata aika kauan kunnes suostui käynnistymään, Kaupalta bensaa ja maansiirtoyrittäjän tallilta vaihdelaatikkoon ja moottoriin jäteöljyä, ja ei kun matkaan. Parikymmentä kilometriä oli ajettava korpiseutuja, ei asunnon asuntoa. mutta perille pääsin, kyyti tosin oli kylmää. Koska lämmityslaite puhalsi vain sen verran, että pieniläntti sula aukko oli tuulilasissa mistä näkin ajaa. Perillä ajoin mossen erälle myllynmäelle. siinä toivossa, että saan auton käyntiin mäki startilla ja pääsen paluumatkalle- Aamu yöstä sitten pääsin paluumatkalle, kun mosse onneksi käynnistyi, vaikka hyvin se luisteli sen mäenalas. Tyttö antoi pipon, lapset ja viltin, olisi antanut veljensä pitkät kalsaritkin, mutta kun minä en ole mikään muna hautomo, niin en ottanut niitä. En ole koskaan käyttänyt pitkiä kalsareita enkä välihousuja. Pääsi takaisin vaikka vaihdelaatikko pitikin kovaa meteli, syystä ettei siellä ollut öljyä enää, se vuoti. Se oli mossen viimeinen reissu. Kesä koittaessa, käytiin kippaamassa se suohautaan.

Minulla oli oma autokorjaamo ja samalla olin työnopettajana ammattikoululla, sekä tarjosin harjoittelupaikkoja asentajalinjanopiskelijoille korjaamollani. Kotonakin oli paja sekä pieni autohajottamo, mikä täytyi purkaa ympäristösihteerin vaatimuksesta, öljykaivojen puutteen vuoksi. Minkä lisäksi vieressä oli vielä entinen jokkisrata ja sielläkin ajaminen kiellettiin, meluhaitan takia, olihan meillä myöskin 2 km yksityinen pikataival (ralli). Talvella oli jäärata, mutta sekin täytyi lopettaa, heti kun paikallislehden päätoimittajan poika sai ajokortin, niin siitä tuli heti ongelmarata, koska hän ei enää siellä ajellut, joten iskä alkoi kirjoitella kaikkea paskaa siitä radasta lehdessään, joten ympäristösyistä radanpito kiellettiin. Tyttärelläni oli hevostalli, meidän tontilla entisessä riihessä ja viljavarastossa, rakensin sinne tytön hevosille tallin, parhaimmillaan tytöllä oli kuusihevosta niin ratsuja kuin ravihevosiakin eikä mitään koneja olleet esim, yhden isä oli ravuri Lycky Numper josta kuitenkin tuli kouluratsu. Joten varmaan arvaatte, että nuoriso viihtyi meillä, niin tytöt kuin pojatkin, joten meillä pyöri nuorisoa rakentelemassa ja ajelemassa peltoautoilla ja hevosilla. Tyttäreni opiskeli myös autonasentajaksi,mutta ei hän siitä mitään ammattia itselleen aikonut, opiskeli vaan kun ei muuta keksinyt, hänestä oli mukava käydä koulu, kun isäopetti ja työharjoittelukin tapahtui kotona tai isän korjaamolla, tyttö on nyt ammatiltaan eläintenhoitaja. Itselläni oli Saab 99 jokkisautona, mutta en kuitenkaan koskaan käynyt kilpailemassa, ajelutin halukkaita pikataipaleella. Tästä korjaamo hommasta olisi vielä paljon tarinoita, mutta kerron enää vain tämän. Korjaamo hallini oli kaupungissa alueelle, missä asui henkilöitä, joita ei voinut sijoittaa tavallisiin asuntoihin. Asunnot olivat niin sanottuja punkkeriasuntoja. Niissä asui alkoholisteja rikollisia ja muita vastaavia. Jouduin monesti menemään väliin, kun puukot heiluivat, mutta puhumalla niistä aina selvittiin. Kerran korjaamolleni tuli miesasiakas, hän katseli aikansa hämillään ovella, ja tuli sitten viereeni, ja alkoi supista minulle, olin silloin kumartuneena lokasuojan yli, koska tein moottoritilassa jotain hommaa, en muista mitä. Niin se mies supisi minulle, tiedätkö sinä mitä tuo nainen on tehnyt, tarkoitti naista, joka istui korjaamon lattialla minun takana valkoisissa housuissaan ja oli varsin sekavassa tilassa. Sanoin miehelle, tiedän ja tiedän paljon enemmänkin hänestä. Mies siihen, eikö sinua yhtään pelota, vastasin siihen, miksi pitäisi pelätä, ei se saa tuosta persettään ylös ilman apua, on se siinä kunnossa. Tämä nainen oli tappanut miehen, oli kaivanut nukkuvan/sammuneen miehen sydämen rinnasta irti ja vienyt sen toiseen huoneeseen korttia pellavien miesten pöydälle.T ämä nainen kävi usein korjaamollani juttelemassa, joko humalassa tai selvinpäin, hän tykkäsi käydä luonani, koska suhtauduin häneen samanlailla kuin muihinkin ihmisiin, oli se joku, jolle hän voi jutella omista tavallisista asioistaan, jouluna tämä nainen muisti minua aina itsetekemillään lahjoilla, pyyhkeitä, tyynynpäällisiä ja vastaavaa, minä annoin hänelle aina jouluna muutaman kympinraha. Lainailin myös rahaa näille punkkeri kylän asukkaille, pankkikorttia vastaa. Mutta se piti lopettaa, kun alkoivat syyttää huijaamisesta. Useat näistä asukkaista ryyppäsi jatkuvaan, joten kaikki rahat meni minulle velan maksuun, olisi mennyt enemmänkin mutta en lainannut. Eihän ne sekaisin olevat ihmiset muistaneet monestiko ovat ja paljoko ovat lainanneet. Pankki päivänä oli jonotusta pankkiautomaatilla, kun olin sovittuun aikaan nostelemassa heidän rahojaa, sinä sait 550 ja velkaa olet 500, tässä sinulle loput 50. Ei hyvä, uusi kuukausi edessä.

Täytyy olla kiitollinen, koska on saanut elää vanhuusikään, tai no, ei nyt vielä vanhuusikään asti, mutta siihen kynnykselle kuitenkin, ja uskon, että elämä jatkuu ja vanhuusikä saavutetaan. En kylläkään tiedä, minkä ikäisenä sen saavutan, eli kun miellän ja tunnen itseni vanhukseksi, niin olisiko se silloin vanhuusikää. Olen nyt muutaman vuoden yli 70 v. Joten olisiko se ikäraja jossakin 80 ikävuoden paikkeilla. Nämä reilut 70 vuotta olen kuitenkin elänyt, enkä vain "ollut". Olen tavannut erilaisia ihmisiä, myös julkkiksia. Seuraavat tarinani kertovatkin näistä tapaamisista. En kuitenkaan kerro, en ainakaan montaa tarinaa tanssintiimoilta, vaikka niitä tansseja muutaman vuoden järkkäilin, ja tapasin julkkiksia, lähinnä musiikkipuolelta, tarinaa tosin olisi, mutta! 

Nämä muistelot ovat asioina ja tapahtumina pieniä, ihan normaaleja juttuja, jopa mitättömiä. Mutta kuitenkin ovat jääneet muistiin jostakin syystä. Vaikka jotkut, niin sanotut isot asiat ja tapahtumat elämässä ovat unohtuneet.

Varhaisimmat muistot ovat lapsuudesta, eli kun olin noin 10 v. Äitini oli 60-luvun alussa töissä kotikyläni kylpylässä ja sillä kylällä järjestettiin suuret kolmipäiväiset juhannusjuhlat siihen aikaan. Kerran oli esiintyjinä muun muassa Tippavaaran isäntä (Oke Tuuri) ja Marjatta Leppänen. Oke Tuurista muistan sen, kun hän antoi minulle uuden nailonsukat, jotka olivat myyntipakkauksessa. Sukat antaessaan, hän sanoi, olet ensimmäinen tällä kylällä, kellä on muovisukat, siitä olen varma, koska ne ovat uusinta uutta. Minä kiitin, sukat olivat kuviolliset ja ruskeat. Marjatta Leppäsestä muistan, hänen suuttumuksensa tai paremminkin hän oli vihainen, siitä kun kylän tanssilavalla, missä hän oli esiintymässä ei ollut esiintyjille omaa vessaa, vaan hän olisi joutunut jonottamaan yleisön kanssa, yhteen ainoaa naisille tarkoitettu huussiin, mikä oli puron päälle rakennettu koppi, eli oli " tavallaan vesivessa". Asia kuitenkin järjestyi niin, että auto odotti lavan vieressä, ja käytti häntä tarvittaessa kylpylällä. Kylältä pois lähtiessään hän sanoi, ettei enää koskaan tule esiintymään kylänlavalle. Mutta arvatkaas, kuka oli samaisella lavalla esiintymässä seuraavana juhannuksena, Marjatta Leppänen, se on se rahan mahti, se voittaa pissahädänkin. 

Muistan yhdenkin tapahtuman, tapaamisen kuin eilispäivän, vaikka siitä on kulunut jo lähes 50 vuotta. Olin silloin Anttilan matto-osaston kymppinä, osastolla myytiin muutakin kuin vain mattoja, kuten seinävaatteita, peittoja ja tyynyjä. Usein luonani kävi iskelmälaulajatar, joka oli 70-luvun alussa ja myös 80-luvulla "niin sanotusti huipulla" eli suosittu, hän oli nuori ja kaunis. Hän ei käydessään välttämättä ostanut mitään, saattoi tosin katsella, mitä oli tarjolla. Hän kävi vain luonani juttelemassa, kun sattui liikkumaan niillä nurkilla. Kerran hän tuli naurussa suin, ja sanoi, et voi tietää mitä tyttäreni sanoi tänä aamuna, tai peremminkin kielsi minua tekemästä. Tyttäreni on koulussa eka luokalla, heillä on juhlat illalla, missä lauletaan yksin ja yhdessä. Tänä aamuna tyttäreni oikein vihaisena saarnasi minulle, sinä et sitten laula siellä yhtään, ettei hänen tarvitse hävetä, eikös se niin ole, että totuus tulee lapsen suusta, hän lisäsi loppuun. Mihin minä sanoin, ei se nyt niin taida olla, tässä tapauksessa, mutta lapsia on toteltava.

Anttilasta muistuu mieleen toinenkin "muusikkotarina". Olin kangasosastolla liukuportaiden yläpään vieressä juttelemassa vanhemmanmyyjän Helvin kanssa, siinä jutellessa satuin vilkaisemaan liukuportaisiin päin, ja näin tutun näköisiä miehiä/poikia kotikaupungistani nousevan liukuportaita. Ylös päästyään he tulivat luokseni, joten kysyin, mitäpä miehet - vastaus oli -, tulimme sinua katsomaan, siellä kotikunnailla, kun puhutaan sinun oleva täällä - sanoin, ette kai te minun takiani tulleet, johon vastaus kuului- no ei ihan, mutta melkein. Tosi asiassa me tultiin laittamaan parikipaletta purkkiin, ja samalla heittämään yksi keikka. Toisesta niistä kavereiden purkittamasta kappaleesta tuli " melkeinpä hitti", mihin tekstin oli tehnyt tuleva siskoni mies.

Pysytäänpä muusikoissa ja musiikissa. Olin kotikaupunkini seurahuoneella kuppia ottamassa, ja tapasin siellä yhden entisen tyttöystäväni. Ilta meni mukavasti vanhoja muistellessa ja välillä tanssilattiallakin käytiin, siis vain käytiin, sillä tungos oli mahtava, mikä oli minun onni, sillä minä en tanssi, soitan kyllä tanssimusiikkia, mutta tanssiminen ei. Kun ei tanssittu niin "kyhnytettiin" eli esilämmitettiin toisiamme tulevan aamuyön koitoksiin. Tanssilattian tungos johtui varmaankin esiintymässä olleesta suositusta tangolaulajasta. Seurahuoneen valomerkin jälkeen käytiin grillillä, sieltä sitten tytön kämpälle, joka oli kimppakämppä kahden muun tytön kanssa. Tyttö sanoi, ettei valoja saa sytyttää, no mihinkäs me olisi valoja tarvittukaan. Siellä kämpässä kuului erikoisia ääni, eikä ne kaikki äänet aiheutuneet meidän leikeistämme. Aamulla sitten noustiin kahveelle, ja valotkin sai jo sytyttää, niin huomasin, että tyttöjen leveällä vuoteella heidän käskeskellään, nukkui joku. Kahvi kutsun kuultuaan tämä mieshenkilö nosti päätään peitonalta ja sanoi, mitä jätkä. vastasin siihen, eipä ihmeempi, entä ite, mies vastasi että. sitä samaan, tangoa monessa muodossa tarjoilen. Tämä mieshenkilö oli minulle ennestään tuttu musiikkiympyröistä, hän oli se tunnettu tangolaulaja seurahuoneelta. Siinä sitten aikamme rupateltiin ja häivytti sitten kukin omille teillemme.

Valintatalossa Helsingin kalliossa töissä ollessani, kuulin ihmetarinaa ja höpinää hyllyjen takaa, olin toisella puolen hyllykköä järjestelemässä tavaroita. Kuuntelin sitä tarinointia, ja ajattelin, nyt on joku seonnut totaalisesti. Päätin kurkistaa, minkä näköinen sekoilija on kyseessä. Kun näin "tämän sekoilijan", niin olisin halunnut nauraa itselleni, sillä kaikkea sitä kuvittelee. Koska "sekoilija" oli näyttelijä Eila Pehkonen, ja hän varmaankin harjoitteli vuorosanojaan johonkin esitykseen. Toisen kerran törmäsin samaan "ilmiöön" Pasilan TV-studioilla, missä olin vain kaverini mukana, joka soitti kitaraa Kari Kuuvan Lastuja ohjelman studio orkesterissa. Niin silloin siellä tuulikaapissa "meuhkasi" Pekka Autiovuori. Pepe Willberg oli myös silloin siellä tekemässä kyseistä ohjelmaa. 

Tutustuin niihin aikoihin myös Matti "Kid" Hytöseen joka oli laulaja, säveltäjä, kirjailija ja rikollinen, mutta ei paha, eikä vakavaa. Noin 40 vuotta myöhemmin digitoin kaikki Matin tekemä äänitteet, yhteistyössä hänen kanssaan.TÄSSÄ YKSI MATIN  

Kerran autokorjaamollani löysin Corollan penkinalta vanhan c-kasetin, jonka nauha oli ulkona ruttuisena. Toin kasetin kotiini, ja kasasin nauhan ehyistä pätkistä, muun muassa Kari Kuuvan laulaman - Kaunis Nainen - kappaleen. Lähetin kappaleen Karille (netissä), Kari vastasi, en muista koskaan tehneeni tuota, mutta hyvin kaveri laulaa, laita vähän nopeutta lisää ja lähetä mulle. Laitoin 6% nopeutta lisää ja lähetin  sen Karille, joka laittoi heti sen YouTubeen kanavalleen TÄSSÄ SE KAPPALE. Kari kävi Bruno Korpelan luona laulamassa huoltoasemakaseteilla muutaman kappaleen silloin tällöin, vähä niin kuin " ohi kulkiessaan"

Tämän kerron tansseista, kerran tansseissani oli tanssittamassa Eino Grön yhtyeineen, hänen kanssaan sovittiin, että hän laulaa kaksi settiä klo21-23 välillä. Kun toinenkin settikin oli jo laulettu ja soitettu, niin tanssiin tulijoita oli vielä pitkäjono. Olin itse lippuluukulla ja näin kun Eino käveli lavalta kahviolle päin. Vislasin ja Eino katsahti minuun päin, jolloin huikkasi häntä tulemaan luokseni. Eino tuli, sanoin hänelle, katsopa jonoa, mitä tehdään, sinä lähdet, porukka tulee. Ei hyvä tuumasi Eino. Laita termospullo kahvia täyteen ja muutama pulla, niin hän laulaa vielä yhden setin. Eino haki autostaan termospullon ja vei sen tytöille (vaimoni ja tyttäreni) jotka tekivät hyvän eväspussin matkaevääksi. Eikasta (Eino) jäi hyvä kuva ihmisenä. Mannerheimintie ja Simonkadun kulmassa oli ennen baari, siellä tuli usein istuttua kaljoilla, se oli myös elokuvaohjaaja Aarne Tarkaksen suosikki paikkoja, siellä tuli hänen kanssaan usein hörpittyä kalja ja höpistyä. Kerran olin siellä vaimoni kanssa, meidän ja Tarkaksen lisäksi siinä pöydässä oli iso ja lempeä Roope, yli kaksimetrinen kaveri. Sitten vaimoni sanoi, tuo jätkä on seurannut häntä jo pitkän, kaupungilla kulki perässä ja osoitti tuulikaapissa seisovaa miestä. Aha vai silla lailla, täytyypä käydä juttelemassa, sanoi Roope, ja käveli tuulikaappiin, otti kaveria niskasta kiinni ja läksi kuljettamaan sitä linja-autoasemaan suuntaan. Jonkun ajan kuluttu Roope tuli takaisin ja sanoi, ei seuraa enää. Kysyin mitä teit sille jätkälle. Roope, käytiin vain tuolta kalliolta katselemassa junia. Hakaniemen Pystykorva pubissa oli kaljoittelu seura sitten Marjatta Raita ja Aarno Sulkanen. Yksi asia on minua keljuttanut jo 50 vuotta. Erään elokuvaohjaajan vaimo pyysi minua seuralaisekseen Oulunkylän vanhalle koululle, Helsingin taiteilijoiden pikkujouluihin, hänen miehensä ei voi osallistu, koska oli juuri silloin matkoilla. Tämä nainen oli erittäin kaunis ja näytteli silloin ylioppilasteatterissa. Mutta minä en voinut tai paremminkin en saanut lähteä, vaimo kielsi. Onhan niitä tapaamisia ja tapahtumia vaikka kuinka paljon, mutta jääköön nyt tähän.

Tässä oli vain muutama, vähän erilaisen elämän eläneen erikoisista tarinoista. Tarinoita ja tapahtumia on vielä paljon kerrottavaksi, ja laittelenkin niitä tänne, silloin tällöin. On elämässäni ollut myös ihan normaaleja "kilttejä" tapahtumia, näin oletan, mutta en muista niitä. Mutta kuka niitä lukisikaan, ei kukaan, mutta jos sellaisia kaipaa, niin paikallislehden seurakuntaliitteestä voisi löytyä luettavaa.

Tulossa on tarinat: Fennia, Portsari.

Tietoa

Olen Marpala, vihainen mies, mutta kelle? ehkä itselleni. Olen lapsesta saakka saanut kuulla olevani vääränlainen, eli minua ei ole haluttu nähdä minänä, omana itsenäni, vaan mieluummin toisten kopiona. Tämän luulisi aiheuttaneen elinikäisen, traumatisoivan kokemuksen. Mutta ei ole, koska en ole kopio, siinäkään suhteessa, olen oma itseni. Enkä ole elämässäni pyrkinyt tekemään minkäänlaisia korjaavia tekoja, jotta minut hyväksyttäisiin tasavertaisena ihmisenä. Olen päinvastoin korostanut ja jalostanut erilaisuuttani, enkä ole antanut sen tehdä haavoja. Mutta vihaa se on synnyttänyt, en kuitenkaan ole ulkoistanut sitä, enkä ulkoista, vaan pidän sen sisälläni, koska en tiedä keneen tai mihin se kohdistaisin. Erikoisen erilaiset ihmiset ovat luoneet tämän maailman, tavalliset rakentaneet. En valita mitään, vaan totean ja tiedostan. Voihan elämän elää näinkin -MIKSI EI-

JAA tämä sivun linkki. https://miksieitarina.webnode.fi tai Qr koodi ja kuva.